Pyhä yksinkertaisuus

If you don´t sacrifice for what you want..
What you want becomes the sacrifice.

Viime aikoina monia on tuntunut houkuttavan jonkinlainen elämän yksinkertaistaminen, ehkä pakon (pandemia) sanelemana tai muuten vain ilmassa olevan itsetutkiskelun eetoksen siivittämänä. Täytyy siivota kaapit,biohakkeroida ateriat, tyhjentää mieli ja suunnata metsään – ei huono trendi ollenkaan! Onneksi olen itsessäni jo verrattain yksinkertainen tyyppi niin lähtötilanne on suotuisa.. Samalla kun haaveilen ja ihan kohtuu hyvin toteutankin kohtuullistamissa arjessa, mietin mihin kaikki ylimääräinen kertynyt kuona sitten tungetaan: tavarat, ajatukset, ihmiset? Kun poistaa arjestaan kaikken kuormittavan, on syytä myös kantaa vastuunsa ja vähän miettiä moskan kierrätys- tai loppusijoituskohdetta.

Suurella osalla ihmisistä on liikaa kamaa kotonaan. Siis liikaa siinä mielessä, että kotiin on kertynyt kolme rumaa sohvaa, kasa kertakäyttöistä kiinatavaraa tai kaappitolkulla vaatteita. Varastot pursuilevat hylättyjä urheiluvälineitä ja muistoja menneestä elämästä. Joku viihtyy kotoisassa kaaoksessa, mutta eihän siinä kuuluisassa käärinliinassa taskuja ole, joten jostain on kai ihan hyvä luopua. Muutot ovat oiva hetki tarkastella, mitä kaikkea kuormaa tahtoo kantaa mukanaan. Koen kuitenkin, että roskan dumppaaminen muiden huoleksi kerryttää henkistä huonoa karmaa, joten jonkinlainen suunnitelmallisuus omaisuuden karsimisessa on tarpeen. Mitä voi kierrättää, lahjoittaa tai polttaa mökkipihalla sateisena päivänä? Kirppistely on kivaa ja suositeltavaa, mutta ei kaikkea shittiä voi syytää sinnekään lojumaan, saati kerätä itselleen uutta tavaravuorta toisten vanhoista esineistä ja koltuista.

Minimalismi tuo mielenrauhaa, mutta mielessä myllertäviä ajatuksia voi olla hankalampi hävittää. Anteeksiantoa, armollisuutta ja myönteistä ajattelua on mukava viljellä somessa ja hyvässä seurassa, mutta armoton itseruoskinta alkaa oven tai videonpuhelun sulkeuduttua. Ehkä armollisuus ei ihan aina auta, toisinaan on todettava itselleen että naama umpeen, nyt riittää! Myös kunnon itku auttaa kummasti, kuona-aineita ja myrkyllisiä ajatuksia valuu kehosta ulos solkenaan. Välillä unohtuu, ettei negatiivisia tunteita ole tarkoituksenmukaista kieltää kokonaan, on parempi antaa niiden tulla – ja aikanaan myös mennä. Elämä kasaa kakkaa harteille tasaiseen tahtiin, eikä sitä aina ehdi lapioimaan pois. Joskus materialismionnellisuus ihanan tuoksukynttilän muodossa voi tuoda lohtua, mutta ajatus käpertymisestä yksin tavaravuorten keskelle tuntuu melko melankoliselta ajatukselta. Tarvitaan myös tilaa olla, ajatella ja hengittää.

Kaveripiirin karsimiseen kannustetaan useissa aikakauslehdissä ja instatileillä; täytyy heivata elämästä toksiset tyypit ja ahdistavia ajatuksia viljelevät energiasyöpöt. Minustakaan kaveruuden tai parisuhteen ei tarvitse olla kaikkia voimia kuluttava taistelutanner, mutta vältän määrittämästä toksiseksi ihan kaikkea kummallista, haastavaa tai omastani poikkeavaa käytöstä ja ajattelua. Mielestäni olen satunnaisia hävettävän heikkoja hetkiä lukuunottamatta suht armollinen ihmisiä kohtaan, enkä viskaa parista väärästä sanasta ulos elämästäni. Jos pyrkii pitämään lähipiirissään pelkkää priimaa, on syytä myös kurkata peiliin: Mitä minä muille tarjoan? En voi väittää että olisin jotenkin erityisesti ansainnut vain keijunkepeitä valontuojia elämääni, ja totta puhuen suhtaudun suurella skeptisyydellä ihmisiin, jotka sellaisia väittävät olevansa. Jokaisella on pimeä puoli, ja jos kaveri ei vedä mukana maailman mustimpiin syövereihin, saa hän viedä minulta vähän voimiakin, toki sillä ajatuksella että toisinaan saan tukea vähän takaisinkin päin. Ehkä olo olisi kevyempi ilman ihmeellisiä ihmiskohtaloita, mutta myös totisesti tyhjempi.

Tulevaisuudelta toivon vähän vähemmän turhaa sälää mieleen ja kotiin. Pieni elämäni pienine kalusteineni ja pienine hassuine haaveineni riittää. En kuvittele voivani siivota kaikkea likaa, pölyä ja hankalia asioita pois, mutten myöskään tahtoisi hautautua niiden alle – taipumusta kyllä on. Kaikkea ei tarvitse heivata menemään, mutta voisi pyrkiä hamstraamaan enää enempää. Minulla on tapana kantaa toistenkin kuormaa pyytämättä, ja tykkäänkin kyllä tarjota auttavan käteni, jos työ tehdään yhdessä. En halua että takapihalleni kaadetaan kuormalavallinen kuraa ja entisen elämän luurankoja minun huolekseni, ne roskakasat kaivellaan kaksin tai sitten ne saavat jäädä omistajansa omaksi murheeksi. Ei laiteta pahaa kiertämään, ympäristölle eikä muille elollisille. Monissa tilanteissa voi valita miten toimii: Tarvitsenko todella tätä kaikkea? Pitäisikö jättää tämä taakseni? Tai: Voisiko tämän saada vielä paremmaksi? Kehitelläänkö tästä yhdessä jotain? Korjataanko tämä?