Saatana saapui Suomeen(kin) – Elämää koronan aikaan
Koronasta on tullut jo melkoinen kirosana, eikä maallikko voi todeta siitä oikein mitään uutta. Koronakohmelossa ei mielessä liiku mitään mielekästä, joten taas on taidokas tekosyy jauhaa vain omasta navastaan! Mutta hei, eikös sitä sanota että kaikki mitä kirjoittaja tuottaa, kertoo tosiasiassa hänestä itsestään, sama millaiseen pakettiin sen yrittää kääriä.
Eka koronan kummittelema vuosi meni mainiosti, ehdin toteuttaa alkuvuodesta unelmieni matkan ja voimaantua vahvemmin kuin pitkään aikaan. Olin säästänyt lantteja kyseenalaiseen kaukomatkaan ikuisuuksia, ja unohdin pariksi viikoksi ilmastoahdistuksen ja muun moraalin, suljin puhelimen ja lämmitelin kalpeaa nahkaani aivan erilaisessa ympäristössä. Vuoristotiellä irrallaan kulkevien hevosten ja vanhojen rämisevien avoautojen seassa kulkiessa tunsin olevani elossa.
Paluu Suomeen oli kalsea ja ankea, pian eläintoreilta kantautui eksoottinen pandemia joka pölläytti kaiken päälaelleen. Karma varmaan kosti, sen siitä saa kun ei pysy kotona! Nyt olisi sitten maailma pakattu muoviin ja kaikenlainen kuljeskelu kielletty. Vaikka villieläinkauppa ja varomattomat aivastelijat ahdistivat, aluksi koronasulku ja kotoilu tuntuivat introvertin ideaalitilanteelta: ei tarvinnut keksiä tekosyitä peruakseen menot, ja sai vain kuljeskella pitkin metsiä kiertäen kaikki kaukaa. Maalailin ja lueskelin kämpässäni ja rauhoittelin työyhteisössäkin pandemiapaniikissa käsidesissä kieriskeleviä kollegoita.
Festarit: peruttu, teatteri:peruttu, kaikki: pilalla. Pikku hiljaa alkoi valjeta ettei tämä ollutkaan kuukauden eikä kahden kokovartalokaranteeni, vaan vähän visaisempi juttu! Vieroitusoireet kulttuuririennoista alkoivat kuristaa kurkkua, ja loppuvuodesta lämmön ja lemmen kaipuukin kasvoi huolestuttaviin sfääreihin. Kuolemanpelko kalvoi kai minunkin takaraivossani, sillä lisäsin lenkkeilyä ja en syönyt karkkia aivan joka päivä.
Vuodenvaihteen jälkeen on lähinnä vituttanut niin, ettei veri ees kierrä. Alkuvuosi oli monissakin merkeissä kohtuu ketuttava, mutta etenkin kaduilla lojuvat maskit ja visiirien takaa hoidetut asiakaspalvelutilanteet alkoivat uuvuttaa siihen malliin, että pizza kotiinkuljetuksella alkoi tuntua vähiten vituttavalta vaihtoehdolta- ja se näkyi kukkarossa! Kaikki Strömsöilymotivaatio oli jo ammennettu, ja eteisessä avautuva näkymä muistutti lähinnä levahtanutta kierrätyspistettä. Ai, alkkarit roikkuvat lampusta? Ihan perus. Oho, sohvan alla on tiskiharja ja homeinen mandariini? No, saattaa sieltä löytyä muutakin. Mikäs tämä on? Enpä olisi osannut etsiä hammasharjaa keittiön kaapista jauhopussin takaa.
Tällä hetkellä reagoin rajoituksiin lähinnä sulkemalla silmäni- en siis tarkoita asioiden ignooraamista, vaan ihan kirjaimellisesti nukkumista! Olen melkoisen uniongelmainen yön kulkija, mutta pitkät päikkärit pelastavat pandemiauutisilta ja omilta ajatuksilta. En koe kohtuulliseksi heiluttaa pilkka – saati muuta kirvestä hallituksen suuntaan enkä kytätä kaikkien yskimisiä, ei kai kukaan oikein tiedä miten näissä poikkeusoloissa olisi syytä olla ja elää? Mielenrauha alkaa kuitenkin rakoilla, ja työkalupakki olla aika lailla tyhjä. Katselen kyynelehtien keikkalippuja joiden päivämäärä siirtyy taas kerran, ja olen kiitollinen kavereille jotka soittavat vaikka missaan 9/10 puheluista katsoessani Netflixiä luuri äänettömällä. Kuuntelen äänikirjoja, kanavasurffaan, teen vasemmalla kädellä työhommia, huutelen turvavälin päästä asiakkaille ja yritän välillä leipoa tai lainata kaverin lasta kaveriksi pulkkamäkeen. Kellun, ajelehdin, vaivun aaltojen alle.
Tunne-elämä sahaa vegetatiivisen keskikäyrän ja roimasti alaspäin suuntautuvien piikkien välillä. Tuohdun, kiihdyn ja hiillyn huomattavasti helpommin kuin tavallisesti, enkä aina jaksa oikein nauraa vihamielisille vitseille. Sitten salaa soitan sovinistiräppiä ja hakkaan tyynyä. Työtovereiden kanssa tuijotellaan toisiamme Teamsissa ja tulen kiusallisen tietoiseksi maneereistani : Taas raavin nenää tai muuten koskettelen kasvojani.
Kaikki on kielletty, muut ihmiset ovat enemmän uhka kuin mahdollisuus, ja vastaantulijan turvallisuusluokitus täytyy tiirata jo kilometrin päästä. Laahustan likinäköisenä pahimpia koronalinkoja vältellen kaupasta kotiin, villeimpinä päivinä koukkaan kiertotien kautta. Haaveet ovat kaatuneet tai kokonaan haudatut, ei tule kesää ja joulunakaan ei varmaan uskalla istua junassa kenenkään viereen. Lohtulauseita kehiin, ja parempia aikoja odottelemaan kuin sen seitsemän vuotta jumittava Olmi.