Sivistynyttä lounasseuraa

Minulla oli tässä hiljattain lounastapaaminen erään henkilön kanssa. Kyseessä oli tukevasti aikuisiässä oleva tyyppi, jolla ei ollut ainakaan mitään näkyviä rajoitteita. Edeltävä disclaimer siitä syystä, että aion morkata hänen ruokatapojaan.

Kukapa meistä ei joskus söisi sipsejä sohvalla pyyhkien käsiä housuihinsa, tai itkumättäisi jäätelöä suoraan purkista sillä vauhdilla että sulanut jätski valuu ympäri naamaa ja rinnuksia. Koen kuitenkin, että tuon sorttinen sikailu (anteeksi siat, te olette oikeasti söpöjä ja siistimpiäkin kuin moni ihmisotus) on lähes yhtä yksityinen toimitus kuin runkkaaminen, ja ihmisten ilmoilla sitten pidetään kädet puhtaina ja pöydällä. Tästä syystä olin kovin kauhuissani ja pakokauhun partaalla, kun lounasseuralaiseni pisti pahintaan buffetpöydässä.

Meidän oli tarkoitus jutella ihan asiaa, ja nautiskella samalla uudehkon aasiavibaisen ravintolan antimista. Olen itse aika ahdistunut ja erityisesti hidas ruokailija ei-niin-tutussa seurassa, mutta tyypin rento olemus vakuutti minut siitä, että ehkä tapaaminen ei olisi turhan jäykkä. Sitä paitsi hyvä ruoka, parempi mieli. Jäykät lounastreffimme eivät tosiaan olleetkaan ; tyyppi kommentoi kuitenkin heti ovella kovaan ääneen ruokien esillepanoa, ja ilmoitti äänekkäästi myös haluavansa pöydän kaukana ihmisistä ja vessan lähellä. Ihmiskammon toki ymmärrän, mutta paskahuussin välittömän läheisyyden vain, jos on IBS tai vastaava kiirus kakalle.

Kun sitten pääsimme käsiksi ruokiin, joista oli tarkoitus koota erilaisia yhdistelmiä, tyyppi skippasi ohjeet ja alkoi kasata ruokia sekalaisessa järjestyksessä lautaselleen. Katsoin menoa vähän huolestuneena, mutta arvelin vielä tässä vaiheessa, että ehkä tämä tietää mitä tekee. Pöydässä sitten kyllä ilmeni, ettei henkilö ollut niinkään ennakkoluuloton kulinaristi vaan ennemminkin totaalisen tietämätön eri ruoka-aineista. Hänen (hieman liian pienellä, koska hän oli valikoinut salaattilautasen) lautasellaan oli pöydälle valuva keko punaisen lihan ja kanan palasia, vihreitä kasviksia, erilaisia maustesoosseja , suurilla silmillään tuijottavia jättikatkarapuja ja… ”Vittu nippusiteitä!” hän ilmoitti iloisesti ja rouskaisi keon päällimmäisenä olevia valkoisia lituskoita. Kun kuiskasin tyypille, että ne ovat raakoja nuudeleita, jotka olisi tarkoitus laittaa kuumaan keittoon kypsentymään, lounaskamu nauraa röhkäisi niin että pala nuudelia lensi pöydän ylitse.

Yrittäessäni tehdä selvää omista tofuistani ja keskustella agendalla olevista teemoista, lounasseurani nyökkäili kyllästyneenä ja keskittyi työstämään aggressiivisesti katkarapuja. Ravut eivät ole ertyisalaani varsinkaan ruokamielessä, joten yritin miettiä yhdessä hänen kanssaan, olisikos pienestä terävästä veitsestä apua. Hän ei kuitenkaan halunnut ”nyhertää” ja päätyi ottamaan rapuparan käteensä ja puraisemaan siltä pään poikki kuin Ozzy Osbourne . Ilmeeni nähdessään tyyppi kohautti hartioitaan ja tyytyi silppuamaan loput merenelävät haarukallaan saaden ehkä jonkun palan osumaan suuhunkin. Hän otti joka välissä telineestä uuden lautasliinan johon pyyhki suupieliään pitkin valuvaa rasvaa ja rytisti ne isoksi myttykasaksi lautasen viereen.

Kun saimme pääruuan tuhottua, tyyppi kävi huussitauolla ja minä nolona naikkosena viikkasin hänen limaiset lautasliinansa ja yritin kerätä ruuan palasia pöydältä lautaselle. Mietin jo kauhulla, mitähän jälkkäriosasto toisi tullessaan, ja eihän se ainakaan parempaa tuonut. Jäkiruokapöydässä oli tarjolla Crème brûlée (kyllä, googlasin kirjoitusasun) tyyppistä vanukasta, hedelmiä, jäätelöä ja siirappista kastiketta. Kauhaistuani vanukasta pieneen kippoon ja kääntyessäni ottamaan lautaselle hedelmiä, huomasin että kamuseni oli taas oikonut vähän, ja rakentanut pikkulautaselle hytkyvän kasan jäätelöstä, vanukkaasta ja kastikkeesta. Keko oli niin kuvottavan näköinen, että meinasin menettää tyystin ruokahaluni. ”Oot just sen oloinen ihminen, että tää on sun juttu”, totesi tyyppi osoittaen vanukastaan, ”Ei oo minusta kyllä kummoista”. Tämän todettuaan hän alkoi lappamaan toden teolla jälkkäriään pitäen lusikkaansa sillä tavalla tukevasti nyrkissään, kuten lapsilla on tapana.

Kahvikupposen aikana saimme sovittua pääpiirteittäin asiat (niin ettei toista lounasta toivoakseni tarvita), ja seuralaisella alkoikin olla hieman kiireinen olemus. Hän laittoi jo pipon päähän ja heilutti jalkaansa hermostuneena samalla kun ryysti sumppiaan. En jäänyt odottamaan oliko kyseessä pakottava tarve ulostaa, päästä röökille vai selailla puhelinta, vaan sanoin tässä kohtaa kiitos hei. Kättelyn jätin sattuneista syistä väliin, ja päädyin kiusalliseen huiskutukseen.