Tummuos eloni ilta – (on tässä vittu jo käyty) Särkyös henkeni ruukku – (jottei se paskalla täyty)

 

 

Ihan kohta on kai kevät, ja pikkuhiljaa lisääntyvä valon määrä sulattaa lunta ja yrittää kuoria minuakin syväjäästä. Tällä kertaa tuntuu, että kerroksia lähtee hieman liikaakin, olen henkisesti ja fyysisesti aivan vereslihalla. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, kuin olisi lääkkeet ottamatta tai jokin muu hätänä. Itketyttää, ihmetyttää ja aivosumu on sellainen, että kokonaisten lauseidenkin muodostaminenkin tuntuu hankalalta.

Töissä on ihan helkkarin puuduttavaa, mikä hävettää myöntää selvittyäni YT-taistelusta. Duunitori ei tarjoile töitä kuin Oulusta, eikä vastuu tietyistä asioista ja läheisistä salli lähteä aivan toiselle puolelle Suomea. Silti vaan sapettaa, kun esihenkilö vahtii kellon kanssa vessataukoja, ja tulosta pitäisi syntyä, vaikka asiakasvirtaa ei voi tyhjästä nyhjäistä. Yhteydenpito toisen kerroksen väkeen eli kollegoihini sekä pienenpieneen sosiaaliseen verkostooni tuntuu haastavalta, ja taloudenhallinta sakkaa – ostoslistalla oli keikkalippu ja lomamatka, mutta jotenkin kummasti valuuttaa ei taida tässä kuussa olla kuin ihan pakollisiin menoihin. Katsellaan sitten kesemmällä uudestaan.

Kevätkiima on ihan todellinen ilmiö, jota ei voi olla huomaamatta toreilla, turuilla ja Tinderissä. Itse olen niin hitaasti lämpiävä, ettei minusta mouruavaa mirriä saa ainakaan ennen elokuuta, mutta jokin levottomuus kyllä vaivaa. Vaikka sosiaaliset taitoni ovatkin kohmeessa, olen löytänyt itseni pohtimasta, miksi kaikki kaverit ovat niin tympeitä eivätkä tartu ideoihini, ja näin ollen, mistä löytäisin innokkaan kesäheilan tai reissukaverin.

Heikoilla hetkilläni olen liittynyt kaiken maailman yksinmatkustajien, asunnon (mutta en kuitenkaan parin-) vaihtajien ja keski-ikäisten sinkkujen ryhmiin somessa ja kriiseillyt, miten pakkasen puremasta naamasta saisi ihmisten ilmoille astumiseen kelvollisen. Olisin tietysti voinut konsultoida ihmissuhteissa ansioituneempia tovereita, ennen kuin päätin lähestyä kiinnostavan oloista tatskamiestä vertaamalla tätä ystävällisesti labradorinnoutajaan…

Koska kaikki normaalit milleniaalit purkavat patoumiaan salilla tai kahvakuulan kanssa, kai minunkin pitäisi laittaa läskini liikkeelle. Olen luvannut itselleni ainakin huollattaa mummopyöräni ja suunnata baanalle, kunhan jalkakäytävät sulavat ja hiekat harjataan pois. Muuten kiinnostelee kyllä lähinnä kaukosäätimen nostaminen; olen bingettänyt sellaisena putkena roskarealityä, että ihan hävettää – varsinkin kun kuvioon kuuluu myös roskaruoka. Toivon mukaan olen kuitenkin saavuttanut vasta välipohjan, josta suunta ei ole toivottavasti enää alemmas. Eräs tuttavani informoi olevansa jo neljättä viikkoa neljän seinän sisällä koska ponnistelu nyt vaan on perseestä – mitä tuohon pitäisi sanoa, kun moinen olotila lähinnä oksettaa?

Jokin yllättävä rahapotti olisi kiva, sen avulla ratkaisisin yleisen tyytymättömyyteni ottamalla vähän sapattivapaata ja opiskelemalla jotain kivaa hyödyllistä. Teinköhän tyhmästi, kun torjuin sen ainoan sugar daddyn joka kohdalleni näin kypsällä iällä osui? Silloin tarjoukseen tarttuminen tuntui täysin moraalini vastaiselta – näin keväällä olo on moraalittomampi mutta onneksi pappakin jo Mallorcalla jonkun nuoremman ja vähemmän tiukkiksen kanssa. Ihan turha huudella perään että ”Ich komme papparainen!”, kun lento on lähtenyt ja maito maassa.

 

 

 

• Otsikko:
  Vasum (Reino Leino) 
  Antti Holman teoksesta Kauheimmat runot