Työntää, työntää, lykkii, lykkii, syvemmälle kykkii, kato tätä tykkii!
Aika rientää, kun on hauskaa, ja kyllä se vaan kuluu vaikka olisi vähän vähemmänkin mukavaa. Tuntuu että tapahtumia on ollut välillä niin paljon, etten ole jaksanut kirjoittaa, ja välillä niin vähän, ettei ole ollut mistä kirjoittaa. Yhtä kaikki, pöytälaatikkoni on ammottanut tyhjyyttään teksteistä jo ties mistä saakka. On tuntunut väärältä tulla edes tunkeilemaan toisten blogeihin, kun ei itse saa mitään aikaiseksi.
Kulunut vuosi on kuitenkin ollut jotenkin seesteisempi kuin muutama aiempi. Ehkä uusi normaali on asettunut uomiinsa, tai viimeisiään vetelevä terapia alkanut tepsimään, sillä hiljattain olen kokenut jopa melkein mielenrauhan hetkiä. Sellaista pelottaa sanoa ääneen, sillä heti iskee tunne, että jokin taivaalta tipahtava meteoriitti tai tympeä tekstari rikkoo harmoniani hetkellä millä hyvänsä.
Junamatkailua ja noloja tilanteita on ollut riittämiin, ja usein nämä edeltävät asiat ovat liittyneet toisiinsa. Vai mitäs sanotte siitä, että olen jo ainakin kolmesti onnistunut nukahtamaan ravintolavaunuun, missaamaan junanvaihdon ja huristellut huutoitkien Lappeenrantaan, missä tuttavani on joutunut hätämajoittamaan minut kaljatölkkien ja treenikamojen katkuiseen kämppäänsä, josta matkani on jatkunut aamun pikkutunneilla takaisin kohti kotia ja työpaikkaa?!
Näitä heikkojen hetkien hermonmenetyksiä lukuun ottamatta olen itkenyt keskimäärin vähemmän kuin edellisenä vuotena. Sen sijaan olen kyllä useamman kerran nukkunut onneni ohi. Krooninen väsymysoireyhtymäni (ei siis oikea diagnosoitu sairaus vaan ihan kasuaali lorvikatarri kuten meillä Savossa sanotaan) starttasi jo parikymppisenä, kun matkasin keikkareissulle Helsinkiin ja sitten jätin menemättä koko konserttiin koska teki mieluummin mieli nukkua! Mitä vettua?! Anyway, siitä saakka olen jättänyt useammatkin karkelot, myöhäisillan elokuvat ja auringonnousun aamulenkit väliin ihan vaan vetääkseni hirsiä. Nukkuminen on osin todellisuuspakoa, osin nautiskelua, ja tällä hetkellä pitkälti vain seurausta ihan todellisesta uupumuksesta. Ai että nukutti joulunakin, jäi joululeffat väliin, kun kömmin pehkuihin hyvin saunoneena ja syöneenä. Sentään äänikirja ehti sivistää minua jokusen minuutin ennen kuin vajosin kymmenen tunnin horrokseen.
Tänä vuonna olen suuresti ihmetellyt ihmissuhteita ja pyrkinyt välttelemään itse suurempia suhdekuvioita. Välillä vanhaa suolaa on pitänyt vähän hieroa haavoihin, toisinaan työ on toiminut tehokkaana selibaatin innoittajana. Identiteettini ihmisrakkaana ihmisvihaajana on vahvistunut, välillä sympatisoin nojatuolin samettipintaan omat ääriviivansa hikoilevia tyyppejä niin että sydän halkeaa, välillä taas pimperossa hiertää kilo hiekkaa, kun luen somen seksistisiä kommentteja tai luen taas kerran lähisuhdeväkivaltauutisia.
Olen käynyt keikoilla verrattain vähän, ja sekös sapettaa. Spotifyssa satamäärin soittamani Heikki kuulan keikkoja olen missannut roppakaupalla, ja kaupunginorkesterin sulosoinnutkin ovat jääneet kokematta. Ainoastaan muutamat hipsterifestarit sekä geneerinen joulukonsertti tulevat musiikkielämyksistä näin äkkiseltään mieleen. Räppiä, suomipoppia ja taideujellusta on tullut kyllä kuunneltua kuulokkeista kävelylenkeillä ja juna- sekä bussimatkojen ratoksi. Tapanani on myös ottaa parit tanssiaskeleet aamuisin työpaikan hissin peilin edessä. Kaikista mustimpien silmäpussien ja lumen peittämien olkapäiden päivinä näky on melko tragikoominen, mutta siitä on hyvä suunnata kohti uusia asiakkaita ja vastoinkäymisiä.
Ensi vuodelle en lupaa mitään enkä odota paljoa, mutta tokihan toiveita aina on. Nukkumisen arvostajana joku sellainen vuokra-aviomies aka. viikonloppuheila voisi olla mukava määräaikaiseen unikaveruuteen, mutta tämänkin haaveen ohi ajavat kyllä kaipuu kuuntelemaan livemusiikkia, reissaamaan ja oppimaan uutta, jos pääkoppa kykenee enää mitään informaatiota vastaanottamaan. Zen-moodin tavoittelu jatkukoon, ja ehkä pienelle piristysruiskeelle c-vitamiinin, ulkoilun ja iloisen ajanvietteen muodossa on tarvetta, kun asiakas toivotti tällä viikolla että ”Koitetaan jaksaa”, aivan kuin olisimme juuri kokoontuneet vertaistuellisen väsyneiden vätysten ryhmän emmekä ammattilaisen ja asiakkaan positiossa.
Mut hei, hyvää tulevaa vuotta ja jos ei niikö jaksa ni koittakaa vaan jaksaa!