Vuokralla vaikka missä

Lapsuudenkotini sijaitsi perheiden suosiossa olevassa kaupunginosassa, ja tällöin kurottelimme niin lähellä ylempää keskiluokkaa kuin mahdollista, autuaan tietämättömänä, että lama ja hölmöt peliliikkeet veisivät vanhemmilta myöhemmin taloudellisen turvan. Joka tapauksessa kolhon kivitalon korkeat huoneet tarjosivat melko mukavan kasvuympäristön, joskin muistan jo silloin inhonneeni tummasta puusta valmistettuja kalusteita. Lelut piti kerätä päivän päätteeksi aina koriin ja äiti siivosi joka viikko. Matkamuistot ja posliinikissat kummittelivat öisin hyllyillä, päivisin me pihan mukulat kokoonnuimme hiekkalaatikolle leikkimään kahvikutsuja ja kertaamaan uusimpia kuulemiamme kirosanoja.

Muutimme pienemmän kaupungin ghettoon, kun täytin viisi. Joku saattoi tuoda kakaransa kerhoon kaljapäissään, vastapäisessä kapakassa heilui puukko ja rappukäytävässä nukkui joku setä. Silti valoisan kerrostaloasunnon isoista ikkunoista oli kiva katsella lähimetsän vaihtuvia vuodenaikoja, seurata mustia autoja (joita olin oppinut pelkäämään lukemani salapoliisikirjan vuoksi), ja sisustaa omaa huonetta. Sain huoneeseen inhokkini, tumman massiivipuisen kaapin, mutta sitä kompensoi keltainen vuodesohva, johon mahtui nukkumaan yökylään tuleva kaveri. Teippasimme rappukäytävän seinälle psykedeelisen maalaukseni, jossa komeili vaaleanpunainen jänis. Se oli seinällä vielä vuosia poismuuttomme jälkeen – kyllä, kävin tarkistamassa asian. Kaipasin kauan lähikoulua, pihoilla juoksevia räkäisiä kakaroita ja ikkunasta kantautuvaa huutoa ”Rosa tule leikkimään, täällä huutaa Heidi”.

Upgreidaus (?) rivitaloon tapahtui alakoulun loppupuolella. Kaksi kerrosta, takapiha, terassi ja räksyttävä koira kruunasivat taajamaidyllin. Aika moni asia ympärillä peitti sitä tosiasiaa, että vanhemmillani ei tuossa vaiheessa enää mennyt kovin hyvin. Ero tuli vasta vuosien päästä, siihen saakka leikimme perhettä välillä ihan hyvälläkin menestyksellä. Arkea siivittivät koiran ulkoilutus, viikonloput kesämökillä, kävelymatkan päässä oleva koulu ja perjantait, jolloin vaelsimme kaverin kanssa reput selässä kirjastoon, videovuokraamoon ja karkkikauppaan.

Kun muutin pois kotoa ja vaihdoin samalla kaupunkia, ensimmäinen kämppäni oli soluasunto rähjäisessä lähiössä. Ketään ei kiinnostanut siivota, ja kaikki lymyilivät enimmäkseen omissa sotkuisissa huoneissaan hiippaillen sieltä suihkuun ja jääkaapille. Mustanpuhuva huoneeni oli tapetoitu mustanpuhuvilla julisteilla, joissa komeilivat Joy Division, Lontoon pimeät kadut ja elokuvien synkeät sankarit. Välillä lattiaa peittävä paperikasa kasvoi niin suureksi, että jouduin potkimaan niitä sivuun avatessani oven. Pöytätietokone hurisi ja loi kuumaa, pölyistä hehkua ympärilleen. Ainut hankintani uuteen kotiin oli leveä sänky, jonne käperryin pakoon pahaa maailmaa. Saatoin viettää koko viikonlopun pedissä pitsalaatikon ja Sinkkuelämää-maratonin parissa.

Kun kämpän homeinen tunnelma ja kämppiksen orgiat kävivät liian kuumankosteiksi, vaihdoin kotia suloiseen pientaloon, jonka jaoin kolmen nuoren naisihmisen kanssa. Siivousvuorot toimivat, seiniä sai maalailla makunsa mukaan ja suuressa keittiössä oli ruokailuryhmän lisäksi astianpesukone, iso sohva ja paljon viherkasveja. Jos ei kohtalaista kävelymatkaa keskustaan laskettu, koti oli vallan soma ja viihtyisä – ei ihme, että yksi asukeista viihtyi siellä yhä, vaikka hänen opintonsa olivat jo päättyneet aikaa sitten. Taiteilin oman huoneeni seinille meduusoja ja muita hahmoja, ja ihastelin ikkunani edessä kasvavaa lehtipuuta.

Pientalon turvissa olisi ehkä kannattanut viihtyä pidempikin tovi, mutta parisuhdepaine sai muuttamaan heilani kanssa yhteen. Kannoin kamani hänen keskustakaksioonsa ja aloitimme haparoivan yhteiselon siten, että molemmilla oli kuitenkin periaatteessa oma huone. Yhdessä nukkuminen, ruuan laitto ja leffaillat olivat ihania, mutta luulen että molempien yksin elämisen vaihe oli jäänyt auttamatta liian lyhyeksi. Kumppanini oli inhorealistinen (ja oikeassa) sen suhteen, ettemme tulisi olemaan yhdessä ikuisuuksia, ja tietämättä silloin siitä, että tekisin vakaan lapsettomuuspäätöksen, hän totesi, että tulisin varmaan kertomaan lapsenlapsilleni elämästä vilkkaan opiskelunkaupungin ydinkeskustassa. No, sitä ei tule tapahtumaan, mutta muistelen kyllä kesäiltoja lähipuistossa, iltapaloja kynttilänvalossa ja exäni hupsuja taideprojekteja, riitoja, loukkaantumisia, minun ainaista itkemistäni ja sitä miten vietimme seitsemän tuntia pussaillen nestehukan ja nälkäkuoleman partaalla.

Jaoimme vielä toisenkin asunnon, me hupsut, kerrostalon alakerran pienen huoneiston kaupungin laidalla. Kämppä ei ehkä ollut kaikista paras, mutta jonkinlainen kompromissi kai. Oli hieman hankala olla, feng shui ja mieliala mättivät, ja jumituin kovin paljon kotiin kiinnittämään kauniita kuvia seinille ja nukkumaan pitkiä päiväunia. Turkoosi keittiö oli vanha ja viehättävä, vessassa haisi vienosti homeelta, ja talon takana oli puutarhakeinu, jonka kerran öljysimme jossain talkoissa.

Kun sitten muutin taas yksin, kahdenkymmenenkolmen neliön yksiö tuntui itse asiassa turvalliselta paikalta nuolla haavojaan. Uudenkarhea kämppä oli alivuokralla toiselta opiskelijalta, ja yritin elää siististi, joskin myrkytin huoneilmaa tehokkaasti lakritsintuoksuisilla kynttilöillä. Sänky, TV ja keittokomero olivat kotini pyhä kolminaisuus, mutta aika paljon vietin aikaa kampuksella, töissä tai lenkkeilemässä läheisillä metsäpoluilla. Oli pakko pysyä liikkeessä. Talossa oli iso pesutupa, hauskoja naapureita ja aina jotkut kaljoittelut menossa pihan grillikatoksella. White trash- meininki tuntui mukavalta, oli ihan ok viedä roskat pyjama päällä ja hakea lähikaupasta sipsejä ja sidukkaa kun siltä tuntui.

Työpaikka toi tullessaan taas kaupunginvaihdoksen ja bongasin tuurilla remontoidun asunnon aivan supersöpöstä funkkistalosta. Jos ajat eivät olisi olleet muuten kovin vaikeita parisuhteeni viimeisten kuoliniskujen ja muiden menetysten vuoksi, asunnosta olisi varmasti hyvinkin lämpimiä ajatuksia. Valkoinen betonilaatikko oli hauskan pohjaratkaisunsa, pikkiriikkisen porraskäytävänsä ja rauhallisen sijaintinsa ansiosta kuin nukkekoti! Naapuriasunnon ovi oli aivan kiinni omassani, mutta sen takana koneitaan näpyttelivät ilmeisesti VR:n työntekijät – jännittävää. Joskus postilaatikostani löytyi heille osoitettuja kirjekuoria, jotka sujautin vaivihkaa oikeaan kohteeseen yrittäen samalla vähän lurkkia rautateiden salaisuuksia korva kiinni ovessa – en kyllä onnistunut kuulemaan mitään mainittavaa.

Määräaikaisen työsuhteen päätyttyä kaupunki vaihtui taas, ja palasin hetkeksi samalle paikkakunnalle porukoideni kanssa. Asumuksekseni valikoitui edullisen vuokran vuoksi yksiö lähellä rautatieasemaa olevassa vanhassa kerrostalossa. Itseasiassa äitini oli asunut nuorena samassa taloyhtiössä! Kämppä oli melkoisen minimaalinen ja matalakattoinen, ja koska olin ilman työtä, sain vielä kuningasidean hyysätä erinäisiä hoitoeläimiä, joiden kanssa oleminen asunnossa oli verrattain ahdasta ja meluisaa. En muistele tästä ajasta hyvällä muuta kuin läheistä puistoa, jossa taluttelin koiria, katselin sorsien pulikointia joessa ja istuskelin penkillä lukien kirjoja tai kuunnellen musiikkia.

Palasin maitojunalla takaisin kaupunkiin, jossa olin viettänyt vuoden funkkisboksissa. Sama soma kämppä ei tietenkään ollut vapaana, joten etsintä alkoi alusta. Asuin jokusen tovin suuressa kaksiossa, jossa oli parveke ja kylpyamme, mutta myös lahoavat keittiön kaapit ja pinttynyt lattia. Tässä tovin punkattuani etsin taas asuntoa – löysin kuin löysinkin aika kivan kaksion 50-luvun kerrostalon ylimmästä kerroksesta. Talossa oli kiva pohjaratkaisu, soma porraskäytävä ja hyvä äänieristys. Ainoat kämppääni kantautuvat äänet olivat seinänaapurin äänekäs yrjötauti sekä viulun soitto. Siitä loikkasin kaupungin kauneimmaksi mainostettuun pienkerrostaloon, josta minut ajoi äkkiä ulos asukkien todella tymäkkä kannabiksen käry, joka sai silmät vuotamaan. Siitä sitten loikkasin aivan ihanaan läpitalon kaksioon, jossa oli tilava parveke, valoisat huoneet ja maailman söpöin minikokoinen keittiö. Makuuhuoneen ikkunasta näkyi lähikauppa, josta sai korvapuusteja ja kauramaitoa aina kun kaveri tuli kahville tai sunnuntaiaamuna kaipasi brunssitarpeita.

Kun vuokraisäntä kaappasi kämppänsä takaisin omiin tarkoituksiinsa, muutin tämänhetkiseen asuntooni. Pienen pieni mutta varsin valoisa kaksio tuntuu ihan kivalta – tilaa ei ole kyllä yhtään enempää kuin mitä yksin asuva aikuinen minimissään mielestäni tarvitsee. Onneksi sentään siisteyskäsitykseni on edes hieman edistyneempi kuin ensimmäisessä asunnossani vuosia sitten, ja pyrin keräämään paperit ja muut moskat lattioilta pääsääntöisesti aika livakasti. Synkkä goottisisustus ja lakritsikynttilät ovat saaneet väistyä hieman pastellisävyisemmän värimaailman tieltä. Oivallinen sijainti pelastaa paljon, ja onnittelen itseäni ihan hyvästä valinnasta vähintään silloin, kun juoksen viime minuuteilla junaan nukuttuani pommiin. En haaveile omistusasunnosta enkä paljoa muustakaan pysyvästä, mutta tässä on ihan hyvä juuri nyt.

koti sisustus oma-elama sinkkuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *