Ladataan...
ROSAMARIAVUORI

Oletko kokenut joskus itsesi itsestäänselvyydeksi toiselle? Olet ehkä nähnyt paljon aikaa ja vaivaa toisen auttamiseen, kuunnellut aina hänen murheitaan, tullut apuun kun hän on pyytänyt, lainannut rahaa, kysellyt hänen kuulumisiaan ja löytänyt hänelle aina aikaa kun hän on halunnut nähdä. Pikkuhiljaa olet kuitenkin ymmärtänyt, ettet saa toiselta samanlaista kohtelua mitä itse annat hänelle. Huomaat aina kuuntelevasi toista, mutta hän ei kuuntele sinua koskaan muutamaa lausetta pidemmälle. Yhtäkkiä keskustelu kääntyykin taas häneen. Hän olettaa, että sinä olet aina paikalla ja käytettävissä kun hän tarvitsee sinua. Et välttämättä kuule kiitoksia tai näe vastapalveluksia. Hän on niin tottunut siihen että sinä olet paikalla häntä varten, että alat tuntumaan itsestäänselvyydeltä. Onko tuttua?


Mikään ihmissuhde ei ole koskaan itsestäänselvyys. Ei ystävä, ei kumppani, ei deitti eikä perhesuhde. Suhteita täytyy vaalia ja toista ihmistä ja hänen aikaansa kunnioittaa ja arvostaa. Vaikka perheen olemassaolo on tavallaan itsestäänselvyys, hyvät välit perheenjäseniin eivät ole. Vaikka perhettä näkisi usein, saattaa läheisten huomioiminen yhteisessä ajassa unohtua. Ehkä teette joka kerta samoja asioita, katsotte telkkaria, syötte ja puhutte uutisista. Milloin olet viimeksi kysynyt, mitä äidillesi kuuluu? Onko veljelläsi kaikki ok? Mitä isäsi on tehnyt tällä viikolla? Pitäisikö joskus tehdä yhdessä jotain uutta ja erilaista? Olisi hirveää havahtua vanhana siihen, että antoi perheensä etääntyä eikä koskaan kertonut vanhemmilleen kuinka paljon välitti tai kysynyt mitä he tekivät nuorena. Helposti pidämme itsestäänselvänä, että he ovat siinä - kunnes eivät enää ole. 

Ystävyyssuhteissa tulee oletettua liiankin helposti, että toinen pysyy vierellä. Ystävien kanssa tulee harvoin vaalittua yhteistä aikaa, sanottua miten tärkeä olet minulle tai kiitettyä toisen läsnäolosta. Kaikista ihmissuhteista eniten parisuhteessa väitellään, riidellään, pyydetään anteeksi, sovitaan ja sanotaan kuinka rakastetaan ja halutaan olla toisen kanssa. Ystävyyssuhteet ovat loppujen lopuksi kuitenkin vielä syvempi ja kestävämpi ihmissuhde ja siksi ystäviäänkin pitäisi muistaa kiittää useammin ja kunnioittaa enemmän. Ei ole itsestäänselvää, että toinen jaksaa kuunnella seitsemän minuutin ääniviestejä omista tunnemyrskyistäni, kysyä mitä minulle tänään kuuluu, tarjota juomat kun omat rahat ovat lopussa, tuoda työpaikalleni buranaa koska pää on kipeä ja nähdä jo kävelytyylistäni kun jokin on vialla. Edes se, että joku haluaa viettää kanssani aikaa ei ole itsestäänselvää. Olen etuoikeutettu, kun joku haluaa oikeasti tietää mitä minulle kuuluu. Minun kuulumiseni ja hyvinvointini on jollekin tärkeää. Se jos mikä on kiitollisuuden aihe.

Enkä todellakaan pidä itseäni pyhimyksenä joka olisi aina arvostanut jokaista läheistään. Olen huono pitämään yhteyttä ystäviini ja sukulaisiini ja vielä huonompi järjestämään yhteisiä aktiviteetteja, soitan liian harvoin kysyäkseni vain miten menee, puhun paljon itsestäni, minulla on monia ystäviä joita näen vain muutaman kerran vuodessa ja jos he eivät itse ehdottaisi tapaamisia näkisin heitä vielä harvemmin. Kirjotan tätä tekstiä siis yhtälailla itselleni kuin teille. Ja niinä hetkinä kun koen itse olevani jollekin itsestäänselvä ja automaattinen asia, se saa peilaamaan omaa käytöstäni. Enkä halua olla katkera siitä, että minua ei arvostettu tarpeeksi. Haluan ennemmin olla kiitollinen siitä, mitä ne hetket minulle opettivat. Minä en halua aiheuttaa omalla toiminnallani muille samanlaista oloa. Jokainen kolhu kasvattaa ja tekee meistä vahvempia. 

Kunnioitetaan toistemme aikaa, sanotaan miten arvostamme toisiamme, kiitetään avusta, huomioidaan ja hellitään. Ei sanota asioita, joita emme tarkoita. Ollaan rehellisiä ja luottamuksen arvoisia. Kohdellaan muita miten haluisimme itseämme kohdeltavan. Elämän perusjuttuja ja ihmissuhteiden pelisääntöjä, mutta miksi ne unohtuvat meiltä niin kovin helposti?

Ladataan...

Ladataan...
ROSAMARIAVUORI

Tein muutama viikko sitten Instagram-kyselyn rahasta. Suurin osa vastaajista oli 20-30-vuotiaita, sekä miehiä että naisia. Kyselystä kävi ilmi, että vastanneista yksi kolmasosa ei ole kertonut lähipiirilleen kuinka paljon saa palkkaa ja 20% ei kehtaa myöntää rahatilanteensa olevan huono. Positiivista oli huomata, että lähes joka kolmas oli pyytänyt elämänsä aikana palkankorotusta. On ilo huomata, että jo nuoretkin työntekijät kunnoittavat omaa työpanostaan ja ymmärtävät vaatia osaamisensa arvoista palkkaa. 

Eniten minua hämmensi se, miten tämän kyselyn mukaan joka viides vastanneista ei kehtaa myöntää jos rahat ovat tiukilla. En tietenkään syyllistä ketään siitä, mistä on itse halukas puhumaan tai minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa, mutta uskon että monelle rahattomuus on ennen kaikkea häpeä. Ja tässä keississä puhutaan nyt nuorista aikuisista ja tässä ikävaiheessa moni elää tuilla, työskentelee opiskelun ohella tai palkka on jo kokemusvuosien tai ammattitaidon puuttumisen takia pieni, joka selittyy jo pelkästään iällä. Olen itse tehnyt koko aikuisikäni täyspäiväisesti töitä ja elän silti tiukilla. Katson vierestä ihaillen monien opiskelevien ystävieni rahankäyttöä, kun he saavat muutamat sataset kuussa riittämään opiskelumateriaaleihin, monipuoliseen ruokavalioon, viikonloppurientoihin (ja niihin tuhansiin approihin ja haalariralleihin joista olen aivan ulapalla) eivätkä he siltikään elä valtavassa raha-ahdistuksessa joka päivä. Silti koen etenkin oman ikäryhmäni kanssa, että olemme samalla viivalla kaikki. Olemme kaikki aloittaneet tyhjästä, osa opiskelemalla, osa töillä. Pikkuhiljaa CV:t täyttyvät uusista riveistä ja opintopisteet vievät kohti uusia mahdollisuuksia. Toivottavasti kaikki miettisivät silti lähtökohtaisesti sitä, mitä he haluavat tehdä, eivätkä sitä mistä saisi parasta palkkaa. Opiskelu on kunnioitettavaa ja jo opiskelupaikkaan pääseminen on valtava onnistuminen. Siksi tuntuu aivan hullulta, jos joku häpeilee omaa rahatilannettaan siksi, ettei yhteiskunta tue opiskelijoita tämän enempää ja haluaa itse panostaa opiskeluihinsa täysillä, eikä tehdä töitä samalla. Ja sama pätee pieniin palkkakuitteihin. Puhutuin vähäpalkkainen ammattiryhmä lienee hoitoala, jossa palkkakuitit eivät kohtaa työn vastuun ja tärkeyden kanssa. Siksi tuntuukin hullulta, että pientä palkkaa saava ihminen häpeäisi tulojaan. Eihän hänen pieni palkkansa ole hänen vikansa. Ymmärrän häpeän tunteen siinä vaiheessa, jos tulot ovat monta tonnia kuukaudessa ja parissa viikossa tili on jo nollilla. En silti usko, että se on monenkaan syy häpeilyyn. 


Olen viimeaikoina puhunut paljon somekulissista. Mutta onhan kulissit olleet olemassa jo ennen someakin. Kulissit täytyy olla kunnossa, että naapurit näkee. Pensasaidat kiiltää, ostetaan hienot puutarhakalusteet ja jouluvalot, huristellaan hienoilla autoilla, ja eletään onnellista elämää pihalla. Todellisuudessa asunnon seinien sisällä eletään velkakierteessä ja aviokriisissä, eikä kumpaakaan edes kiinnostaisi koko pihan laitto.  Vähän kärjistetty esimerkki, mutta sitähän tämä on. Halutaan näyttää, että elätään vauraampaa ja täyteläisempää elämää mitä todellisuudessa eletäänkään. Ja some on tullut yhdeksi viestinnän välineeksi vahvistamaan tätä illuusiota. Mutta tässäkin on ristiriita. Sitten kun sitä pätäkkää todella on, sitä pitää peitellä. Rikkaiden lapsia kiusataan ja heidän saavutuksiaan vähätellään. Merkkivaatteet ovat muka prässäilyä ja hienot autot ympäristöhaitta. Westendissä asuvat tuomitaan jo postinumeron perusteella, eikä rikkaaseen perheeseen syntyneiden saavutuksia kunnioiteta samalla tavalla kuin lähiössä kasvaneen koulukiusatun, vaikka se rikas lapsikin olisi ollut yksinäinen ja kiusattu.

Ystäväni Riku kirjoitti hiljattain talousblogissaan kuinka pyytää palkankorotusta. Teksti oli todella hyvä ja aihe rohkea, sillä uskon että palkkaneuvottelut ovat monelle hikoilun hetki ja aiheesta puhutaan harvoin julkisesti. Jokainen haluaisi varmasti parempaa palkkaa, mutta harva uskaltaa sitä pyytää. Tietenkin monessa työssä on määrätty palkkataulukko, minkä mukaan edetään. Riku tiivisti kuitenkin koko palkankorotuksen pointin hyvin: jos olet hyvä työssäsi ja firma hyötyy sinusta, heidän kannattaa investoida juuri sinuun. Jos oma työpanoksesi on ollut tuotteliasta ja yrityksen kasvun ja toimivuuden kannalta merkittävää, olet yritykselle arvokas. Yhtälailla kun yritykset investoivat hyviin laittesiin ja koneisiin, he investoivat hyviin työntekijöihin. Parhaassa tapauksessa yritys hyötyy sinun työpanoksestasi taloudellisesti, joten miksi he eivät investoisi myös sinuun? 

Tätä maailmaa pyörittää kaksi asiaa: raha ja seksi. Miksi kummastakaan ei sitten puhuta suoraan? Nolottaa jos sitä on liian vähän (rahaa tai seksiä) ja sitten peitellään ja kerrotaan vaan parhaille ystäville kun sitä on yltäkylläisesti. Ja miksi: koska emme halua antaa itsestämme huonoa kuvaa (köyhä ja ruma tai rikas ja horo). Mitä ihmettä? Haluaisin myös tilastoida kuinka monta kertaa ihminen ajattelee päivässä rahaa tai seksiä ja kuinka monta kertaa hän puhuu siitä päivän aikana ääneen. Määrät tuskin kohtaavat. Enkä missään nimessä tarkoita sitä, että meidän pitäisi päivät läpeensä hölötellä palkkakuiteista ja seksiasennoista, mutta näiden asioiden ympärillä ei saisi olla häpeää. Palkka ei ole menestyksen mittari, eikä oma varallisuus ole aina omissa käsissämme. Ollaan ylpeitä omista saavutuksistamme ja rehellisiä siitä mihin oma budjettimme riittää ja mihin ei. Ainoa tapa tabujen murtamiseen on puhua niistä ääneen rehellisesti ja häpeilemättä. Kunnioitetaan toistemme työtä ja persoonaa palkkakuittiin ja postinumeroon katsomatta. 

Kuvat: Pauliina Pohjola

Ladataan...

Ladataan...
ROSAMARIAVUORI

Ystäväni Crista soitti eilen klassisen "ihan nopee pikkujuttu vaan" -puhelun, joka vierähti yli tunnin pituiseksi pohdinnaksi. Mietimme, miksi ihmisten on paljon helpompaa tsempata ja tukea ystävää kun menee huonosti, mutta ystävän onnessa ja menestyksessä tsemppaaminen onkin paljon hankalampaa. Huomasin esimerkiksi saavani paljon enemmän viestejä, tukea ja kysymyksiä silloin kun erosin, kun taas saadessani unelmieni työpaikan hyvätkin ystäväni reagoivat vain tykkäyksillä. Ja itse ehkä koen ilon olevan tunne, jonka haluaisin aina jakaa ja suru taas on välillä käsiteltävä yksin. Olemme Cristan kanssa tehneet podcast-jaksonkin somekulissista ja totesimme tämänkin ilmiön johtuvan ehkä juuri somesta. Olemme niin tottuneet seuraamaan ystäviemme elämää onnistuminen onnistumisen perään, etteivät ne jaksa enää hetkauttaa. Instafeedini täyttyy muiden onnellisista lomakuvista, pusukuvista, vauvakuvista, kauniista asuntokuvista, hienoista asuista ja uusista saavutuksista. Se että jollain menee hyvin, ei hetkauta. Olen itsekin edennyt elämässäni aika vauhdilla ja somesta seurattuna se voi näyttää siltä, että onnistun vain yksinkertaisesti kaikessa mitä teen. Ja olen ehkä itsekin sortunut pitämään sitä kulissia yllä. Toisaalta unohdan epäonnistumiseni aika nopeasti, enkä jää niihin jumittamaan. Alkuperäisen suunnitelman mennessä mönkään minulla on aina yleensä jo lähes yhtä hyvä plan b suunnitteilla, eikä kielteinen vastaus tunnu epäonnistumiselta vaan antaa mahdollisuuden uudelle reitille tavoitteeseeni pääsemisessä. Päätin kuitenkin listata tähän rehellisesti kaikki viime vuosieni epäonnistumiset ja kertoa miten ne minuun vaikuttivat. Olkaa hyvät.


 

1. En päässyt unelmieni kouluun

Haaveilin 14-vuotiaasta asti toimittajan urasta. Haaveeni oli päästä Cosmopolitanille tai Sanomataloon töihin ja tehdä omaa kolumnia tai radio-ohjelmaa. Selasin jo ysiluokkalaisena kaikki koulut läpi, missä voi opiskella toimittajaksi ja pyrin TET-harjoittelijaksi Sanomataloon. Päädyin, että tarpeisiini vastaisi parhaiten Haaga Helian journalistilinja. Haastattelin jo lukioaikana koulussa opiskelevia nuoria ja hain varmistusta siitä, että valintani oli oikea. Valmistuttuani hain saman tien unelmieni kouluun ja yllätyksekseni jäinkin ensimmäiselle varasijalle. Jälkikäteen ajateltuna se oli parasta mitä elämässäni oli tapahtunut. Ensimmäistä kertaa olin täysin puhtaan sivun edessä. Koin oloni vapautuneeksi, kun pääsinkin irtautumaan 14-vuotiaana itselleni suunnitellusta elämästä. Matkustelin paljon ja aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni säännölliset päivätyöt. Puolen vuoden päästä hainkin hetken mielijohteesta Helsinki Design Schooliin ja maksoin opiskelun puolessa vuodessa tienatuilla rahoillani. Sain koulusta paljon tärkeitä kontakteja ja työkokemusta, joka veikin minut paljon lähemmäksi unelmieni työpaikkaa, kuin mitä ammattikorkeakoulussa tuskin olisin kahdessa vuodessa voinut päästä. 

2. En saanut unelmieni työharjoittelupaikkaa

Helsinki Design Schoolissa oli mahdollisuus tehdä työharjoittelu. Tähän väliin vinkki vitonen heille jotka koulua miettivät (tämäkin edellämainitun iltapuhelun antia): menkää työharjoitteluun. Ehdottomasti paras anti mitä koulusta voi saada. Itse mietin opiskelujen aloittamista vain siksi, että pääsisin vaihtoon ja työharjoitteluun, joten tuntuu käsittämättömältä miksi niin moni jättää ne tilaisuudet käyttämättä. No, mietin mikä olisi siistein paikka tehdä työharjoittelu. Hain ensin paikkaa Cosmopolitanilta, en päässyt. Sitten mietin, jos hakisinkin assariksi jollekin alan edelläkävijälle, josta voisin inspiroitua ja oppia. Päätin sitten lähettää randomilla sähköpostia Viivi Huuskalle ja innostuin jo kovin ajatuksesta. No en päässyt. Hain muutamallekin eri pr-toimistolle, joihin en päässyt. Sain kymmeniä kielteisiä sähköpostiviestejä. Kunnes huomasin pr-toimisto Milttonin hakevan harjoittelijaa ja sain paikan. Miltton tarjosi minulle valtavasti uusia kontakteja ja oppeja, joita käytän nykyään joka päivä työssäni. Jälkikäteen ajateltuna onneksi en päässyt esimerkiksi Viivin assariksi muokkailemaan kuvia, koska se ei olisi välttämättä palvellut omaa urakehitystäni samalla tavalla kuin Suomen suurin pr-toimisto. 

3. Olen ollut työtön ja köyhä

Muutamaan vuoteen on mahtunut myös kymmeniä työhakemuksia ja kielteisiä vastauksia. Olin hetken ajan myös ilman työpaikkaa, koska irtisanouduin työstä, jossa en voinut hyvin ilman että tiesin mistä saisin seuraavan palkkani. Pakon edessä tosin työtä hakee ihan erilaisella intohimolla kuin väsyneenä hälläväliä asenteella. Kaikki työpaikkani eivät todellakaan ole olleet cooleja duuneja, joita on kiva kuvailla instaan. Olen myynyt kalaa ovelta ovelle ilman pohjapalkkaa, siivonnut uimahallien vessoja ja ja tehnyt ilmaisia kasvohoitoja mummoille. Silti koen, että jokainen työsuhteeni on tehnyt minusta juuri minut, antanut kontrastia ja lisännyt arvostusta erilaista työtä kohtaan. Olisin varmaan ihan erilainen ihminen, jos olisin ollut vain töissä pr-toimistoissa tai sanomataloissa ja liihotellut korkkareissa ja trendikuteissa pitkin Helsingin keskustaa. Matkustin bussilla tehdasalueen keskelle ja vaihdoin varastossa päälleni sinisen Kala-Auto paidan ja lippiksen ja lähdin myymään kalaa maalle. Ja olen siitä ennemmin ylpeä kuin häpeilisin sitä.

4. Erosin

Ensinnäkin tuntuu niin väärältä, että ihmiset kokevat eron epäonnistumiseksi. Itsekin koin joskus niin. Mietin, että emmehän me voi erota. Me olemme olleet niin pitkään yhdessä ja moni sanoi meille, että heidän uskonsa ikuiseen rakkauteen sortuu jos me eroamme. Olin jo miettinyt minkälaiset häät meillä olisi ja miten nimeäisimme lapsemme. Rakastin ajatusta meistä vanhana ja sen sortuminen tuntui epäonnistumiselta. Kun lopulta eron aika koitti, tunsin meidät voittajiksi, onnistujiksi. Meillä oli ollut valtavan hieno suhde yhdessä ja olimme selvittäneet kaikki suhteessa vastaantulleet ongelmat keskustelemalla. Eropäätöksenkin teimme syöden suklaakeksejä pöydän ääressä ja varmistelimme että tuntuuhan tämä oikealta. Ja nyt olemme todella hyviä ystäviä ja koemme että tälläinen ihmissuhde sopii meille paljon paremmin. Miksi pitäisi hylätä ihminen, joka tuntee minut kaikista parhaiten, jos mitään riitaa tai erimielisyyttä ei ole ollut? Rakastuminen tapahtuu itsestään ja toimivan parisuhteen ylläpitäminenkin on suhteellisen helppoa. Mutta hyvä eron tekeminen ja ihmissuhteen säilyttäminen on harvinaista ja hankalaa. Tietenkään se ei ole aina mahdollista, jos eroon on liittynyt vihaa tai katkeruutta. Mutta silloin kun ero on tehty yhdessä ja molemmat tuntevat samoin, koen epäonnistumisen sijaan valtavaa ylpeyttä erostamme ja tuntuu jopa hullulta, että ihmiset valittelevat ja surevat sitä meille. 

5. En lähtenyt Australiaan

Yksi suurimmista haaveistani on ollut lähteä Australiaan noin puoleksi vuodeksi tekemään töitä. Sen kulttuuri, maisemat, ihmiset ja lämpötila ovat houkutelleet minua puoleensa jo teinitytöstä asti. Päätin viime keväänä, että nyt tulevana lokakuuna minä vihdoin lähden . Aloin säästämään rahaa, kerroin ystäville ja sukulaisille lähdöstäni, hain lisätöitä ja selasin kaikki yöt keskustelupalstoja ausseihin muuttamisesta. Päätin kaupungin mihin muuttaisin, katselin jo asuntoja ja työpaikkoja. Kunnes kesällä tajusin, ettei minulla olisi mitenkään varaa lähteä. Samalla omat työkuvioni alkoivat etenemään Helsingissä ja päätin jäädä katsomaan mihin ne vievät. Päädyin toteuttamaan toisen suuren haaveeni ja muutin Helsingin keskustaan yhdelle lempikaduistani. Jälkikäteen ajateltuna pakonomainen ausseihin lähtö taisi olla ennemmin pakoa omasta elämästäni ja olen nyt tyytyväinen siihen että jäinkin Helsinkiin. Vaikka kannatan aina ulkomaille lähtöä, uskon että tässä tilanteessa pysähtyminen oli oikea ratkaisu. Olen varma, että tulen lähtemään ulkomaille jossain vaiheessa, mutta nyt hetki oli väärä. Oivalsin, että mitä järkeä minun on lähteä ausseihin tekemään hanttihommia rahattomana, kun voisin panostaa työhöni täällä ja parhaassa tapauksessa päästä tekemään unelmieni duunia esimerkiksi Australiaan?
 

6. En näytä aina hyvältä

Ensinnäkään en jaksa käydä nykään salilla. Olen aika pienikokoinen ja haluaisin kasvattaa vähän massaa, mutta kaikki pumppaamani lihakset katoavat yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Muutama vuosi sitten kävin aktiivisesti salilla ja sain treenattua itselleni unelmien pepun. Mutta kun treenaminen jäi, peppu katosi. Kriiseilin sitä aikani, kunnes lopetin stressaamisen. Tämä on minun kroppani ja se on tälläisenä hyvä. Liikun työssäni paljon ja tältä erää se riittää minulle. Ihoni menee helposti huonoon kuntoon ja olen niin tottunut meikkaamaan, että ilman mitään meikkiä pyöriminen ulkona tuntuu välillä alastomalta. Instagramini on täynnä upeita kuvia, mutta niiden takaa löytyy kymmeniä tuhansia epäonnistuneita kuvia, joista vain harvat ja valitut ovat päätyneet seuraajieni silmien alle. Tämä on ristiriitaista, koska haluan tuottaa visuaalista sisältöä, mutta olla kuitenkin oma itseni. Olen tehnyt rajanvetoa niin, että laitan kauniit kuvat feediin ja yritän täällä ja stooreissani olla enemmän minä omine virheineni. Sitä helposti olettaa, että kyllä kaikki tietävät etten näytä aina tältä, mutta silti sitä itsekin erehtyy helposti kuvittelemaan niin selatessaan bloggaajien kauniita kuvia.

Loppukaneettina voisin todeta, että vaikka listattuna elämässäni on ollut epäonnistumisia, en koe että olisin koskaan epäonnistunut. Olen yrittänyt, yrittänyt uudestaan, yrittänyt toista kautta ja lopulta päässyt tavoitteeseeni. En koe kritiikkiä tai epäonnistumista huonona asiana vaan päinvastoin kehittävänä ja uutena mahdollisuutena. Tämä kaikki on antanut elämääni kontrastia ja tehnyt minusta juuri minut. 

Mitä mieltä te olitte tästä? Missä te olette epäonnistuneet?
 

Kuuntele myös: Somekulissi -podcast

Kuvat // Pauliina Pohjola

Ladataan...

Pages