Yksikään ihmissuhde ei ole itsestäänselvyys

Oletko kokenut joskus itsesi itsestäänselvyydeksi toiselle? Olet ehkä nähnyt paljon aikaa ja vaivaa toisen auttamiseen, kuunnellut aina hänen murheitaan, tullut apuun kun hän on pyytänyt, lainannut rahaa, kysellyt hänen kuulumisiaan ja löytänyt hänelle aina aikaa kun hän on halunnut nähdä. Pikkuhiljaa olet kuitenkin ymmärtänyt, ettet saa toiselta samanlaista kohtelua mitä itse annat hänelle. Huomaat aina kuuntelevasi toista, mutta hän ei kuuntele sinua koskaan muutamaa lausetta pidemmälle. Yhtäkkiä keskustelu kääntyykin taas häneen. Hän olettaa, että sinä olet aina paikalla ja käytettävissä kun hän tarvitsee sinua. Et välttämättä kuule kiitoksia tai näe vastapalveluksia. Hän on niin tottunut siihen että sinä olet paikalla häntä varten, että alat tuntumaan itsestäänselvyydeltä. Onko tuttua?

IMG-20181124-WA0004-01-01.jpeg
Mikään ihmissuhde ei ole koskaan itsestäänselvyys. Ei ystävä, ei kumppani, ei deitti eikä perhesuhde. Suhteita täytyy vaalia ja toista ihmistä ja hänen aikaansa kunnioittaa ja arvostaa. Vaikka perheen olemassaolo on tavallaan itsestäänselvyys, hyvät välit perheenjäseniin eivät ole. Vaikka perhettä näkisi usein, saattaa läheisten huomioiminen yhteisessä ajassa unohtua. Ehkä teette joka kerta samoja asioita, katsotte telkkaria, syötte ja puhutte uutisista. Milloin olet viimeksi kysynyt, mitä äidillesi kuuluu? Onko veljelläsi kaikki ok? Mitä isäsi on tehnyt tällä viikolla? Pitäisikö joskus tehdä yhdessä jotain uutta ja erilaista? Olisi hirveää havahtua vanhana siihen, että antoi perheensä etääntyä eikä koskaan kertonut vanhemmilleen kuinka paljon välitti tai kysynyt mitä he tekivät nuorena. Helposti pidämme itsestäänselvänä, että he ovat siinä – kunnes eivät enää ole. 

IMG-20181124-WA0007-01 (1).jpeg

Ystävyyssuhteissa tulee oletettua liiankin helposti, että toinen pysyy vierellä. Ystävien kanssa tulee harvoin vaalittua yhteistä aikaa, sanottua miten tärkeä olet minulle tai kiitettyä toisen läsnäolosta. Kaikista ihmissuhteista eniten parisuhteessa väitellään, riidellään, pyydetään anteeksi, sovitaan ja sanotaan kuinka rakastetaan ja halutaan olla toisen kanssa. Ystävyyssuhteet ovat loppujen lopuksi kuitenkin vielä syvempi ja kestävämpi ihmissuhde ja siksi ystäviäänkin pitäisi muistaa kiittää useammin ja kunnioittaa enemmän. Ei ole itsestäänselvää, että toinen jaksaa kuunnella seitsemän minuutin ääniviestejä omista tunnemyrskyistäni, kysyä mitä minulle tänään kuuluu, tarjota juomat kun omat rahat ovat lopussa, tuoda työpaikalleni buranaa koska pää on kipeä ja nähdä jo kävelytyylistäni kun jokin on vialla. Edes se, että joku haluaa viettää kanssani aikaa ei ole itsestäänselvää. Olen etuoikeutettu, kun joku haluaa oikeasti tietää mitä minulle kuuluu. Minun kuulumiseni ja hyvinvointini on jollekin tärkeää. Se jos mikä on kiitollisuuden aihe.

Enkä todellakaan pidä itseäni pyhimyksenä joka olisi aina arvostanut jokaista läheistään. Olen huono pitämään yhteyttä ystäviini ja sukulaisiini ja vielä huonompi järjestämään yhteisiä aktiviteetteja, soitan liian harvoin kysyäkseni vain miten menee, puhun paljon itsestäni, minulla on monia ystäviä joita näen vain muutaman kerran vuodessa ja jos he eivät itse ehdottaisi tapaamisia näkisin heitä vielä harvemmin. Kirjotan tätä tekstiä siis yhtälailla itselleni kuin teille. Ja niinä hetkinä kun koen itse olevani jollekin itsestäänselvä ja automaattinen asia, se saa peilaamaan omaa käytöstäni. Enkä halua olla katkera siitä, että minua ei arvostettu tarpeeksi. Haluan ennemmin olla kiitollinen siitä, mitä ne hetket minulle opettivat. Minä en halua aiheuttaa omalla toiminnallani muille samanlaista oloa. Jokainen kolhu kasvattaa ja tekee meistä vahvempia. 

2018-11-24 05.43.42 1-01 (1).jpeg

Kunnioitetaan toistemme aikaa, sanotaan miten arvostamme toisiamme, kiitetään avusta, huomioidaan ja hellitään. Ei sanota asioita, joita emme tarkoita. Ollaan rehellisiä ja luottamuksen arvoisia. Kohdellaan muita miten haluisimme itseämme kohdeltavan. Elämän perusjuttuja ja ihmissuhteiden pelisääntöjä, mutta miksi ne unohtuvat meiltä niin kovin helposti?

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Miksi emme puhu rahasta?

Tein muutama viikko sitten Instagram-kyselyn rahasta. Suurin osa vastaajista oli 20-30-vuotiaita, sekä miehiä että naisia. Kyselystä kävi ilmi, että vastanneista yksi kolmasosa ei ole kertonut lähipiirilleen kuinka paljon saa palkkaa ja 20% ei kehtaa myöntää rahatilanteensa olevan huono. Positiivista oli huomata, että lähes joka kolmas oli pyytänyt elämänsä aikana palkankorotusta. On ilo huomata, että jo nuoretkin työntekijät kunnoittavat omaa työpanostaan ja ymmärtävät vaatia osaamisensa arvoista palkkaa. 

DSC_0169-01.jpeg

Eniten minua hämmensi se, miten tämän kyselyn mukaan joka viides vastanneista ei kehtaa myöntää jos rahat ovat tiukilla. En tietenkään syyllistä ketään siitä, mistä on itse halukas puhumaan tai minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa, mutta uskon että monelle rahattomuus on ennen kaikkea häpeä. Ja tässä keississä puhutaan nyt nuorista aikuisista ja tässä ikävaiheessa moni elää tuilla, työskentelee opiskelun ohella tai palkka on jo kokemusvuosien tai ammattitaidon puuttumisen takia pieni, joka selittyy jo pelkästään iällä. Olen itse tehnyt koko aikuisikäni täyspäiväisesti töitä ja elän silti tiukilla. Katson vierestä ihaillen monien opiskelevien ystävieni rahankäyttöä, kun he saavat muutamat sataset kuussa riittämään opiskelumateriaaleihin, monipuoliseen ruokavalioon, viikonloppurientoihin (ja niihin tuhansiin approihin ja haalariralleihin joista olen aivan ulapalla) eivätkä he siltikään elä valtavassa raha-ahdistuksessa joka päivä. Silti koen etenkin oman ikäryhmäni kanssa, että olemme samalla viivalla kaikki. Olemme kaikki aloittaneet tyhjästä, osa opiskelemalla, osa töillä. Pikkuhiljaa CV:t täyttyvät uusista riveistä ja opintopisteet vievät kohti uusia mahdollisuuksia. Toivottavasti kaikki miettisivät silti lähtökohtaisesti sitä, mitä he haluavat tehdä, eivätkä sitä mistä saisi parasta palkkaa. Opiskelu on kunnioitettavaa ja jo opiskelupaikkaan pääseminen on valtava onnistuminen. Siksi tuntuu aivan hullulta, jos joku häpeilee omaa rahatilannettaan siksi, ettei yhteiskunta tue opiskelijoita tämän enempää ja haluaa itse panostaa opiskeluihinsa täysillä, eikä tehdä töitä samalla. Ja sama pätee pieniin palkkakuitteihin. Puhutuin vähäpalkkainen ammattiryhmä lienee hoitoala, jossa palkkakuitit eivät kohtaa työn vastuun ja tärkeyden kanssa. Siksi tuntuukin hullulta, että pientä palkkaa saava ihminen häpeäisi tulojaan. Eihän hänen pieni palkkansa ole hänen vikansa. Ymmärrän häpeän tunteen siinä vaiheessa, jos tulot ovat monta tonnia kuukaudessa ja parissa viikossa tili on jo nollilla. En silti usko, että se on monenkaan syy häpeilyyn. 

IMG_20181012_142625-01.jpeg
Olen viimeaikoina puhunut paljon somekulissista. Mutta onhan kulissit olleet olemassa jo ennen someakin. Kulissit täytyy olla kunnossa, että naapurit näkee. Pensasaidat kiiltää, ostetaan hienot puutarhakalusteet ja jouluvalot, huristellaan hienoilla autoilla, ja eletään onnellista elämää pihalla. Todellisuudessa asunnon seinien sisällä eletään velkakierteessä ja aviokriisissä, eikä kumpaakaan edes kiinnostaisi koko pihan laitto.  Vähän kärjistetty esimerkki, mutta sitähän tämä on. Halutaan näyttää, että elätään vauraampaa ja täyteläisempää elämää mitä todellisuudessa eletäänkään. Ja some on tullut yhdeksi viestinnän välineeksi vahvistamaan tätä illuusiota. Mutta tässäkin on ristiriita. Sitten kun sitä pätäkkää todella on, sitä pitää peitellä. Rikkaiden lapsia kiusataan ja heidän saavutuksiaan vähätellään. Merkkivaatteet ovat muka prässäilyä ja hienot autot ympäristöhaitta. Westendissä asuvat tuomitaan jo postinumeron perusteella, eikä rikkaaseen perheeseen syntyneiden saavutuksia kunnioiteta samalla tavalla kuin lähiössä kasvaneen koulukiusatun, vaikka se rikas lapsikin olisi ollut yksinäinen ja kiusattu.

Ystäväni Riku kirjoitti hiljattain talousblogissaan kuinka pyytää palkankorotusta. Teksti oli todella hyvä ja aihe rohkea, sillä uskon että palkkaneuvottelut ovat monelle hikoilun hetki ja aiheesta puhutaan harvoin julkisesti. Jokainen haluaisi varmasti parempaa palkkaa, mutta harva uskaltaa sitä pyytää. Tietenkin monessa työssä on määrätty palkkataulukko, minkä mukaan edetään. Riku tiivisti kuitenkin koko palkankorotuksen pointin hyvin: jos olet hyvä työssäsi ja firma hyötyy sinusta, heidän kannattaa investoida juuri sinuun. Jos oma työpanoksesi on ollut tuotteliasta ja yrityksen kasvun ja toimivuuden kannalta merkittävää, olet yritykselle arvokas. Yhtälailla kun yritykset investoivat hyviin laittesiin ja koneisiin, he investoivat hyviin työntekijöihin. Parhaassa tapauksessa yritys hyötyy sinun työpanoksestasi taloudellisesti, joten miksi he eivät investoisi myös sinuun? 
rosamariavuori.jpeg
Tätä maailmaa pyörittää kaksi asiaa: raha ja seksi. Miksi kummastakaan ei sitten puhuta suoraan? Nolottaa jos sitä on liian vähän (rahaa tai seksiä) ja sitten peitellään ja kerrotaan vaan parhaille ystäville kun sitä on yltäkylläisesti. Ja miksi: koska emme halua antaa itsestämme huonoa kuvaa (köyhä ja ruma tai rikas ja horo). Mitä ihmettä? Haluaisin myös tilastoida kuinka monta kertaa ihminen ajattelee päivässä rahaa tai seksiä ja kuinka monta kertaa hän puhuu siitä päivän aikana ääneen. Määrät tuskin kohtaavat. Enkä missään nimessä tarkoita sitä, että meidän pitäisi päivät läpeensä hölötellä palkkakuiteista ja seksiasennoista, mutta näiden asioiden ympärillä ei saisi olla häpeää. Palkka ei ole menestyksen mittari, eikä oma varallisuus ole aina omissa käsissämme. Ollaan ylpeitä omista saavutuksistamme ja rehellisiä siitä mihin oma budjettimme riittää ja mihin ei. Ainoa tapa tabujen murtamiseen on puhua niistä ääneen rehellisesti ja häpeilemättä. Kunnioitetaan toistemme työtä ja persoonaa palkkakuittiin ja postinumeroon katsomatta. 

Kuvat: Pauliina Pohjola

Puheenaiheet Raha Työ Ajattelin tänään