Kuuluuko bodypositive hoikille?

12-vuotiaalle Rosalle alkusyksyn tai alkukevään kohokohta oli, kun H&M:n kuvasto tipahti postiluukusta. Luimme sen aina äidin kanssa yhdessä moneen kertaan, ympyröimme lempivaatteitamme ja laskimme vihkoon budjetin. Sitten täytimme takakannen tilauslomakkeen ja suunnittelimme asukokonaisuuksia uusien vaatteiden ympärille. Jälkikäteen ajateltuna todella moni vaate jäi käyttämättä, oli kutiseva, pieni tai eri värinen kuin kuvassa. Olemme aina asuneet Helsingissä, joten en ihan ymmärrä miksi emme vain voineet mennä liikkeeseen ostoksille 😀 Ehkä se oli vain oma äiti-tytär juttumme. Muistan kuitenkin jo lapsena ihmetelleeni miksi kaikki katalogin mallit olivat hoikkia ja vaaleita. Myöhemmin kuvastoon kyllä ilmestyi neljän sivun XXL-osasto, jossa samoja perusvaatteita esitteli vähän isompi malli. Muistan ihmetelleeni myös sitä, miksi nämä kyseiset XXL-vaatteet olivat pelkästään neutraalinvärisiä kauluspaitoja ja neuleita. Peittäviä, väljiä ja tylsiä. Kaikki trendituotteet oli suunnattu hoikille. Eikä tämä XXL-malli ollut missään nimessä lihava. Vähän rintavampi ja lanteikkaampi, mutta lihavuudesta ei todellakaan ollut kyse. Miltä mahtoi tuntua siitä vähän kurvikkaammasta naisesta, joka selaili sitä samaa kuvastoa ja löysi itsensä XXL-osastolta. Inspiraatio minkä hän kuvastolta saa on peitä itsesi, älä herätä huomiota väreillä tai kuvioilla. Kammottavaa.

Onneksi bodylovet tulivat kuvioihin ja tästä ollaan menty jo kymmenessä vuodessa huimasti eteenpäin. Muunmuassa Monkin kuvastoissa alkoi esiintymään erikokoisia malleja pari vuotta sitten, viime syksynä nosteessa oli Body Rights -vaatemallisto, naiset alkoivat esittelemään rohkeammin selluliittiä ja raskausarpiaan somessa – puhumattakaan esimerkiksi Kardashien tuomasta vaikutusvallasta hoikkuustrendiin. Ottamatta sen enempää kantaa Kardashianin perheen ajatusmaailmaan tai elintapoihin oman tuntemukseni mukaan koen, että kauneusihanne on muuttunut Victoria’s Secret angelista Kim Kardashianiin. Pyykkilautavatsa ei ole enää niin hypetetty kuin pyöreät pakarat ja leveä lantio. Kauneusihanne ja trendivartalo ovat järkyttäviä termejä, mutta en usko että kukaan voi täysin kieltää niiden olemassaoloa edelleen. Nämä ”vartalotrendit” näkyvät ehkä vielä enemmän somessa kuin esimerkiksi mainonnassa bussipysäkeillä. Ainakin omassa feedissäni tulee vastaan paljon nuoria, jotka asennoillaan ja vaatevalinnoillaan yrittävät luoda Kim Kardashian tai Evelina -tyyppistä vartaloa. Ja huomaan muutoksen myös omissa ystävissäni, jotka kantavat kurvinsa upeasti kun ehkä aikaisemmin koittivat niitä peittää. Parhaimmillaan kurvien ihannointi on jopa vähentänyt jossain määrin sairaalloista laihduttamista. Itse ainakin törmään laihdutusoppaisiin naistenlehdissä yhä harvemmin. Nämä ovat valtavan isoja ja hyviä edistysaskeleita. Yksikin itsevarmempi nainen lisää on jo voitto.

Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että koko tässä bodylove -ideologiassa on kyse nimenomaan kurvien hyväksymisestä. Voisin kirjoittaa kokonaan toisen palopuheen myös siitä, missä kohti vartaloa kurvit ovat muka ”hyväksyttäviä”. Kehtaan väittää, että tiimalasivartalo saa enemmän hypetystä osakseen kun vaikka isomahainen ja pienirintainen vartalo. Olen kohdannut lauseita, kuten naisessa täytyy olla jotain mistä ottaa kiinni, bones are for dogs; meat is for men, girls are like country roads; the best ones got curves. Nämä ovat tietenkin kärjistettyjä ja todella övereitä esimerkkejä, mutta koen ajatuksen muuttuneen siihen suuntaan, että kurvikkuus on hyväksyttävää, hoikkuus väheksyttävää. Ihan kuin kurvikkaat naiset kääntyisivät nyt hoikkia vastaan. Aivan kuin hoikat olisivat jotenkin tietämättömiä uudesta trendiaallosta. He jäivät edelleen laihikselle, eivät ole tajunneet hankkia kurveja. 

Nämä ovat edelleen kärjistettyjä, jopa provosoivia ajatuksia. Mutta tälläiseen ajatusmaailmaan minä olen itse kohdannut. Olen itse vartaloltani kapea ja luustoltani pieni. Syön paljon, mutta en liho. Aina ajoittain innostun treenaamaan salilla lihaksien toivossa, mutta nekin pienet kurvini katoavat yhtä nopeasti kun saan ne pumpattua pintaan. Olen silti aina ollut suhteellisen tyytyväinen vartalooni. Silti olen huomannut törmääväni yhä useammin vähätteleviin kommentteihin. Söisit nyt jotain niin saisit vähän lihaa luittesi päälle, luuthan sieltä paistaa läpi, sä nyt oot tommonen pulkannaru, eikö sua ruokittu kotona kun oot noin luuviulu, ei oo kuule kaunista jos on liian laiha… Ja nämä kommentit eivät ole peräisin miltään kiusaajilta, vaan ihan ystäviltä, sukulaisilta tai ihan tuntemattomilta. Auta armias jos minä menisin jollekin itseäni kurvikkaammalle kertomaan, miten hänen pitäisi vähän vähentää syömistään, kertoisin kuinka selluliitti paistaa läpi ja toteaisin miten hän olisi laihana vähän kauniimpi. Miksi se olisi törkeää ja kommentit jota minä saan osakseni lasketaan vitseiksi? Ei nyt aio ryhtyä tosikoksi, kyllä minäkin kutsun välillä itseäni kalapuikoksi samaan tapaan kun toinen vaikka toteaa ”hänellä olevan jo pehmusteet omasta takaa”. Mutta se että joku arvostelee minun vartaloani, minun syömistäni, minun liikkumistani tietämättä ollenkaan taustoistani. Ja okei syyt hoikkuuteni ovat luonnolliset ja terveet, mutta entä jos ne eivät olisi? Entä jos olisin sairaalloisen ahdistunut vartalostani ja joku vielä mollaisi sitä mennen tullen ja toteaisi faktana sen, ettei laihuus ole kaunista. 

Puhutaan rakkaudesta omaan kehoon, hyväksynnästä, erilaisuudesta, oman kehon oikeuksista, naisellisuudesta ja siitä että jokainen vartalo on kaunis, eikö tämä todella tarkoita kaikkia kehoja? Tämä ei ole laihat vs. kurvit vaan me olemme kauniita yhdessä kukin omalla tavallamme. Kuulostaa kliseeltä, mutta ei se näytä sitä olevan. Selluliitti ja raskausarvet, törröttävät luut ja pienet lihakset, kaksoisleuka ja tissihiki, vänkäsääret ja aa-kuppi. Kaikki mahtuvat joukkoon, let’s go girls!