Miksi emme puhu rahasta?
Tein muutama viikko sitten Instagram-kyselyn rahasta. Suurin osa vastaajista oli 20-30-vuotiaita, sekä miehiä että naisia. Kyselystä kävi ilmi, että vastanneista yksi kolmasosa ei ole kertonut lähipiirilleen kuinka paljon saa palkkaa ja 20% ei kehtaa myöntää rahatilanteensa olevan huono. Positiivista oli huomata, että lähes joka kolmas oli pyytänyt elämänsä aikana palkankorotusta. On ilo huomata, että jo nuoretkin työntekijät kunnoittavat omaa työpanostaan ja ymmärtävät vaatia osaamisensa arvoista palkkaa.
Eniten minua hämmensi se, miten tämän kyselyn mukaan joka viides vastanneista ei kehtaa myöntää jos rahat ovat tiukilla. En tietenkään syyllistä ketään siitä, mistä on itse halukas puhumaan tai minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa, mutta uskon että monelle rahattomuus on ennen kaikkea häpeä. Ja tässä keississä puhutaan nyt nuorista aikuisista ja tässä ikävaiheessa moni elää tuilla, työskentelee opiskelun ohella tai palkka on jo kokemusvuosien tai ammattitaidon puuttumisen takia pieni, joka selittyy jo pelkästään iällä. Olen itse tehnyt koko aikuisikäni täyspäiväisesti töitä ja elän silti tiukilla. Katson vierestä ihaillen monien opiskelevien ystävieni rahankäyttöä, kun he saavat muutamat sataset kuussa riittämään opiskelumateriaaleihin, monipuoliseen ruokavalioon, viikonloppurientoihin (ja niihin tuhansiin approihin ja haalariralleihin joista olen aivan ulapalla) eivätkä he siltikään elä valtavassa raha-ahdistuksessa joka päivä. Silti koen etenkin oman ikäryhmäni kanssa, että olemme samalla viivalla kaikki. Olemme kaikki aloittaneet tyhjästä, osa opiskelemalla, osa töillä. Pikkuhiljaa CV:t täyttyvät uusista riveistä ja opintopisteet vievät kohti uusia mahdollisuuksia. Toivottavasti kaikki miettisivät silti lähtökohtaisesti sitä, mitä he haluavat tehdä, eivätkä sitä mistä saisi parasta palkkaa. Opiskelu on kunnioitettavaa ja jo opiskelupaikkaan pääseminen on valtava onnistuminen. Siksi tuntuu aivan hullulta, jos joku häpeilee omaa rahatilannettaan siksi, ettei yhteiskunta tue opiskelijoita tämän enempää ja haluaa itse panostaa opiskeluihinsa täysillä, eikä tehdä töitä samalla. Ja sama pätee pieniin palkkakuitteihin. Puhutuin vähäpalkkainen ammattiryhmä lienee hoitoala, jossa palkkakuitit eivät kohtaa työn vastuun ja tärkeyden kanssa. Siksi tuntuukin hullulta, että pientä palkkaa saava ihminen häpeäisi tulojaan. Eihän hänen pieni palkkansa ole hänen vikansa. Ymmärrän häpeän tunteen siinä vaiheessa, jos tulot ovat monta tonnia kuukaudessa ja parissa viikossa tili on jo nollilla. En silti usko, että se on monenkaan syy häpeilyyn.
Olen viimeaikoina puhunut paljon somekulissista. Mutta onhan kulissit olleet olemassa jo ennen someakin. Kulissit täytyy olla kunnossa, että naapurit näkee. Pensasaidat kiiltää, ostetaan hienot puutarhakalusteet ja jouluvalot, huristellaan hienoilla autoilla, ja eletään onnellista elämää pihalla. Todellisuudessa asunnon seinien sisällä eletään velkakierteessä ja aviokriisissä, eikä kumpaakaan edes kiinnostaisi koko pihan laitto. Vähän kärjistetty esimerkki, mutta sitähän tämä on. Halutaan näyttää, että elätään vauraampaa ja täyteläisempää elämää mitä todellisuudessa eletäänkään. Ja some on tullut yhdeksi viestinnän välineeksi vahvistamaan tätä illuusiota. Mutta tässäkin on ristiriita. Sitten kun sitä pätäkkää todella on, sitä pitää peitellä. Rikkaiden lapsia kiusataan ja heidän saavutuksiaan vähätellään. Merkkivaatteet ovat muka prässäilyä ja hienot autot ympäristöhaitta. Westendissä asuvat tuomitaan jo postinumeron perusteella, eikä rikkaaseen perheeseen syntyneiden saavutuksia kunnioiteta samalla tavalla kuin lähiössä kasvaneen koulukiusatun, vaikka se rikas lapsikin olisi ollut yksinäinen ja kiusattu.
Ystäväni Riku kirjoitti hiljattain talousblogissaan kuinka pyytää palkankorotusta. Teksti oli todella hyvä ja aihe rohkea, sillä uskon että palkkaneuvottelut ovat monelle hikoilun hetki ja aiheesta puhutaan harvoin julkisesti. Jokainen haluaisi varmasti parempaa palkkaa, mutta harva uskaltaa sitä pyytää. Tietenkin monessa työssä on määrätty palkkataulukko, minkä mukaan edetään. Riku tiivisti kuitenkin koko palkankorotuksen pointin hyvin: jos olet hyvä työssäsi ja firma hyötyy sinusta, heidän kannattaa investoida juuri sinuun. Jos oma työpanoksesi on ollut tuotteliasta ja yrityksen kasvun ja toimivuuden kannalta merkittävää, olet yritykselle arvokas. Yhtälailla kun yritykset investoivat hyviin laittesiin ja koneisiin, he investoivat hyviin työntekijöihin. Parhaassa tapauksessa yritys hyötyy sinun työpanoksestasi taloudellisesti, joten miksi he eivät investoisi myös sinuun?
Tätä maailmaa pyörittää kaksi asiaa: raha ja seksi. Miksi kummastakaan ei sitten puhuta suoraan? Nolottaa jos sitä on liian vähän (rahaa tai seksiä) ja sitten peitellään ja kerrotaan vaan parhaille ystäville kun sitä on yltäkylläisesti. Ja miksi: koska emme halua antaa itsestämme huonoa kuvaa (köyhä ja ruma tai rikas ja horo). Mitä ihmettä? Haluaisin myös tilastoida kuinka monta kertaa ihminen ajattelee päivässä rahaa tai seksiä ja kuinka monta kertaa hän puhuu siitä päivän aikana ääneen. Määrät tuskin kohtaavat. Enkä missään nimessä tarkoita sitä, että meidän pitäisi päivät läpeensä hölötellä palkkakuiteista ja seksiasennoista, mutta näiden asioiden ympärillä ei saisi olla häpeää. Palkka ei ole menestyksen mittari, eikä oma varallisuus ole aina omissa käsissämme. Ollaan ylpeitä omista saavutuksistamme ja rehellisiä siitä mihin oma budjettimme riittää ja mihin ei. Ainoa tapa tabujen murtamiseen on puhua niistä ääneen rehellisesti ja häpeilemättä. Kunnioitetaan toistemme työtä ja persoonaa palkkakuittiin ja postinumeroon katsomatta.
Kuvat: Pauliina Pohjola