Miksi kaipaan jatkuvasti muutosta?
Pysähdyin kirjoittamaan keskelle jälleen kerran itseaiheutettua remppakaaosta. Työpöytä on purettu palasiksi ja uudet kalusteet seisovat eteisessä pahvilaatikossa. Uusi huoneilmaa parantava megakokoinen kultapalmu odottaa nurkassa, että sille löytyisi joku paikka. Vaatekaapissa tapahtuu romahdus hetkenä minä hyvänsä ja eteinen on täynnä roskiin ja kierrätykseen menevää kassia ja nyssäkkää. Samalla löysin itseni hairahtamasta oikotien sivuille. Miksi olen tälläinen? En malta pysyä samassa sisustuksessa ja kyllästyn heti uusiin vaatteisiini. Alan jo suunnittelemaan uutta matkaa heti kun tulevan matkan lennot on ostettu. Elämäni on onnellista ja ihanaa suurimman osan ajasta ja minulla on kaikki mitä hyvinvointiini tarvitsen. Miksi silti kaipaan kokoajan jotain lisää tai muutosta elämääni?
Saan usein itseni kiinni ajattelemasta, että muutos on jokin ratkaisu. Ja muutos vie aina johonkin hyvään. Tähän asti monet itse aiheutetut muutokseni ovatkin olleet hyviä. Oli hyvä ratkaisu muuttaa poikaystävän kanssa yhteen kolmen vuoden seurustelun jälkeen, oli hyvä idea vaihtaa työpaikkaa kun huomasin voivani töissä huonosti, oli myös järkevää vaihtaa järjestystä niin että olkkariin tuli enemmän tilaa. Loogista. Mutta nyt huomaan itseni ajattelemasta voisiko uusi muutos tehdä elämästäni vieläkin parempaa? Jos muuttaisimme vielä vähän tilavampaan asuntoon, olisimmeko vielä onnellisempia? Meillä molemmilla olisi omat työpisteemme, saisimme tiskikoneen ja enemmän säilytystilaa. Vai luulenko salaa, että muuttaminen tuntuisi meistä yhtä kutkuttavalta ja onnelliselta kuin muutto ensimmäiseen yhteiseen kotiin?
Haaveilen keskustassa asumisesta. Siitä, miten voisin kävellä alakertaan sunnuntaikahville tai kävellä pilkun jälkeen suoraan kotiin. Foodora toimittaisi meille mitä ikinä keksisimmekään toivoa ja saisin päivääni enemmän tunteja, kun aikaa ei menisi matkustamiseen (havaittavissa Sinkkuelämää viboja). Toisaalta, olen keskustassa joka ikinen päivä, enkä muista milloin viimeksi olisin ollut kahvilla kivijalkakahvilassa. En käy enää juurikaan baareissa ja keskusta-asuminen vavisuttasi budjettiani niin, että minulla tuskin olisi foodora illallisiin varaa. Ehkä minulla on joku romantisoitunut kuva siitä, että muutto tekisi minusta aivan uudenlaisen ihmisen ja sitten me oltaisiin se pari joka käy sunnuntaisin brunssilla ja ostaa joka viikko kukkia kotiin.
Tässä pirunmoisessa tavararallissa tämä onnellisemman elämän haaliminen vielä korostuu. Yhtäkkiä se maailman magein talvitakki ei olekaan enää maailman magein kuukauden päästä Ja taas on aivan PAKKO päästä Ikeaan ensi viikonloppuna. Miten voin aina keksiä 34 neliöön lisää tarpeellisia esineitä? Ja ostanko näitä asioita todella oman viihtyvyyteni, käytännöllisyyden ja todellisen tarpeen takia vai yritänkö pönkittää vain egoani? Tai mikä kamalinta: onko some kaiken syy?
Mainostaminen ei olekaan enää bussinkylkimainontaa eikä uuden ostoksen maksimaalinen näkyvyys tarkoita sitä, että naapuri on kateellinen ja bileissä kehutaan uutta paitaa. Nyt jokaisesta laadukkaasta palvelusta ja esineestä on pakko laittaa kuva myös someen. Se tekee feedistämme harmonisemman, profiilistamme trendikkäämmän ja myös itse käyttäjästä ihaillun. Tämän asian puntaroiminen sai minut hätkähtämään. Teenkö ostopäätöksiä oikeasti alitajuntaisesti sen pohjalta, miten toivon muiden näkevän minut? Eli käytänkö vaivalla tienaamani rahat muiden hyväksynnän kalasteluun? En kai!
Nyt kultapalmukin on jo vihdoin löytänyt paikkansa ja remonttikaaos lähestulkoon siivottu. Olen jälleen uudelleenrakastunut meidän 34 neliöiseen kaksioon, joka ei ole aivan keskustassa ja jonne Foodora toimittaa vain muutamasta ravintolasta. Ostin viime viikolla tulppaaneja kotiin, mutta ne ehtivät jo kuolla. Sekin on ihan ok.
Tärkein kysymys tänään: Jos haluan kokoajan uutta ja muutosta, olenko koskaan tyytyväinen tähän mitä minulla jo nyt on?