Miksi suomalaiset eivät puhu kuolemasta?

Törmäsin netissä toistaiseksi kauneinpaan muistokirjoitukseen, jonka olen koskaan nähnyt. Jaan sen teille heti alkuun:

Kuolemaa ei ole. Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen. Minä olen minä. Sinä olet sinä. Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni. Puhu minulle luonnollisella tavalla, miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä, älä pakota itseäsi juhlalliseen tai surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroimme pikku jutuille, joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua, rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa, niin kuin se on aina ollut, puhukaa minusta ilman kliseitä, ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea. Se on sama mitä se on aina ollut, katkeamaton jatkuvuus. Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi, vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua, välimatkan päässä, jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana. Kaikki on hyvin.

Henry Scott Holland

Kirjoitukset linnuista ja enkeleistä eivät ole oikein koskaan koskettaneet minua. Kyllä kuolemasta kirjoitetaan ja runoillaan kauniisti, mutta monekaan muistokirjoitukset eivät ole tuntuneet minusta samaistuttavilta tai lohdullisilta. Suomalainen tapa puhua vainajasta on samanlaista kuin suomalaiset hautajaisetkin – hyvin prameaa, hiljaista ja varovaista. Kirkossa puhutaan kuiskaten jos ollenkaan ja muistotilaisuudessa ihmiset mutisevat. Viulua tai flyygeliä soitetaan, vaikka soittimet eivät olisi olleet vainajalle läheisiä. Ja tässä suomalainen ”juhla”, jossa ei välttämättä ole edes alkoholitarjoilua, koska se ei ole tilaisuuteen sopivaa(!!). 

On varmasti ja toivottavasti hyvin erilaisia hautajaisia, mutta kaikki ne hautajaiset joihin olen osallistunut ovat noudattaneet hyvin samanlaista kaavaa. Minusta se on omituista, sillä emmehän me ihmisetkään ole kaikki samanlaisia. Jos ihminen on värikäs, kovaääninen ja pirskahteleva, miksi hänen hautajaisensa ovat hiljaiset, harmaat ja kolkot? Jos joku läheisistä puhkeaa itkuun, muut vaivaantuvat. Varmasti perinteet juontavat juurensa kirkosta ja kristinuskosta. Suoraan sanottuna suomalaiset kirkolliset seremoniat ovat minusta usein kolkkoja ja jopa puuduttavia. Monet suomalaiset ovat kuitenkin jo niin vierautuneita kirkosta eivätkä välttämättä edes kuulu kirkkoon, niin en ymmärrä miksi hautajaisten tai muistotilaisuuden pitäisi noudattaa samaa totuttua kaavaa. 

Tietenkin myös meitä surijoita on erilaisia. On niitä, jotka haluavat pelkän hiljaisuuden ja rauhan, eivätkä mitään ylimääräistä. Ja on niitä, jotka haluavat puhua vainajasta ja oikein vaalia hänen muistoaan. Muistaa nekin hetket, mitkä oli jo ehtinyt unohtaa. Pohjimmiltani uskon, että jokainen meistä haluaisi lopulta puhua menetetystä rakkaastaan ja muistella niitä kaikkia rakkaita hetkiä yhdessä perheen kanssa. Emme vain uskalla, koska entä jos alkaa itkettää? Entä jos muut vaivaantuvat tai alkavat sääliä minua?
Siksi minusta yllä oleva teksti on niin hieno. Miksi kuollut läheinen pitäisi poistaa myös puheistamme? Eikö juuri muistojen ylläpitinen olisi kaikkein tärkeintä? Minä ainakin haluaisin, että kun täältä lähden minua muisteltaisiin. Vitsini ja hauskat tilanteet kanssani jäisivät elämään ja niistä puhuttaisiin aina uudelleen ja uudelleen. Minua muisteltaisiin hymyillen niissä hetkissä, joissa olin usein mukana. Niitä jaettaisiin yhdessä, eikä vaiettaisi jokainen suremaan ja ikävöimään yksin niitä hetkiä. 

Varmasti myös kulttuuri ja oma uskonto vaikuttaa tapaan käsitellä kuolemaa. Mummoni asuu Portugalissa ja hänen portugalilainen miehensä kuoli viime syksynä. Kuolema oli odotettavissa, mutta tottakai surullinen. Portugali on katolilainen maa ja katolilaisissa hautajaisissa vainajaa valvotaan kokoajan kuolemasta hautaamiseen asti. Häntä ei jätetä yksin. Kirkossa on oma huone, johon läheiset kokoontuvat heti kuolemantiedon saatuaan. Yön yli he muistelevat, paijaavat ja hyvästelevät rakkaansa ja aamulla hänet haudataan kirkollisin menoin. Aluksi mummoni kävi lähes päivittäin siivoamassa hautakiveä, viemässä kukkia ja olemalla ”hänen kanssaan”. Sängyssä hänellä oli pitkään vierellään miehensä paita, valokuva ja aamutossut. Joka ilta hän toivotti hyvää yötä miehelleen ja pitkin päivää muistelimme häntä arkisissa tilanteissa. Tietenkin hän oli valtavan surullinen, mutta minun näkökulmastani suru oli näin helpompi käsitellä. Nauroimme vedet silmissä, kun muistelimme hauskoja hetkiä hänen kanssaan. Hän oli poissa, mutta silti läsnä.

Kulttuurierot johtuvat varmasti myös tavassa elää. Mummoni asuu pienessä kalastajakylässä ja siellä käymme kotona yleensä vain nukkumassa ja syömässä ja kaikki muu elämä tapahtuu ulkona. Mummoni kotikylässä kaikki tuntevat toisensa ja vaarini muisto elää jokaisessa kohtaamisessa. Monessa suomalaisessa pikkukylässä leski saatettaisiin jättää helposti yksin suremaan, eivätkä puolitutut viitsi häiritä häntä asialla. Ovelle saatetaan tuoda kukkia ja lähikaupassa sanotaan osaanotot. Tietenkin meiltä puuttuvat yhteisölliset rantakahvilat, harva meistä käy joka sunnuntai kirkossa eivätkä hautausmaat ole yhteisöllisiä kohtaamispaikkoja. Toivoisin silti, että hellittäisimme jäykistelyssä ja olisimme avoimempia. Kuolema on surullinen asia, mutta mielestäni avainasia on se miten surua käsitellään. Itkeminen on hyväksyttävää, nauraminen on hyväksyttävää. Vaikka läheinen on poissa luotamme, ei tarkoita että hän olisi poissa elämästämme. Hän oli täällä, hänestä tuli meille rakas ja tärkeä ja ilman häntä elämämme olisi ollut hyvin erilaista. Hän ansaitsee paikkansa keskusteluissamme ja elämämme hetkissä myös kuolemansa jälkeen. 

Mitä ajatuksia teksti herätti sinussa?