Ovatko kaikki ammatit samanarvoisia?

Ihan aluksi haluan kiittää teitä ihanista kommenteista viime postauksen tiimoilta. Aihe kosketti todella monia ja olen kiitollinen kaikesta tästä keskustelusta mitä sen ympäriltä on noussut puolesta ja vastaan.  En osannut arvatakkaan kuinka moni on painiskellut yksin ajatuksen kanssa, että on liian laiha. Moni on sanonut, ettei ole uskaltanut edes puhua asiasta, koska koki siitä puhumisen vääränä ja aiheettomana. Laihojen ulkonäköpaineet näyttävät olevan tabu ha hienoa jos olen saanut murrettua sitä edes vähän. Tehdäänkö nyt diili, että tästä eteenpäin puhutaan? Kun joku sanoo liian laihaksi, sano ettei hänellä ole oikeutta arvostella sinun ulkonäköäsi. Ja jos kaverisi ottaa nokkiinsa siitä, että valitat turvotuksesta tai törröttävistä kylkiluista, sano että sinullakin on oikeus ulkonäköpaineisiin. Ja lopuksi se tärkein: koitetaanko kaikki hellittää peilailun, punnitsemisen, vertailun ja puristelun kanssa? Minä riitän ja sinä riität sellaisena kuin olet, ja niin myös hän, jota tekisi kovasti mieli kritisoida. 

 
Haluan vielä vähän jatkaa tällä itsevarmuusteemalla. Olen saanut vuoden sisään paljon ihailevia kommentteja siitä, miten uskallan tehdä rohkeasti omaa juttuani. Osa on sanonut jopa kadehtivansa. Pääsin sisään trendikkääseen kouluun, olin työharjoittelussa muotibrändien showroomilla, sain osallistua bloggaajatapahtumiin. Säästin rahaa ja kävin monilla reissuilla. Kuulostaa hienolta ja näyttää upealta somessa. Ja rakastin todella sitä, mitä tein ja sain aikaan. Mutta kokonaisuutena aika peruspaletti: pääsin kouluun, tein työharjoittelun, tein duunia ja säästin sekä käytin rahaa. Todellisuudessa kouluuni oli suhteellisen helppo päästä ja opinnot helppo suorittaa. Työharjoittelussani blogitapahtumien ja seuraavan vuoden merkkivaatemallistojen asettelun ja kuvaamisen taustalla oli myös jumalaton määrä roudaamista, excelin täyttöä, vaatteiden höyryttämistä, tiskaamista ja laatikoiden purkamista. En silti koskaan ajatellut, että työni olisi ollut turhaa tai harjoitteluni pettymys. Se oli kokonaisvaltaista työtä, välillä rankkaa, mutta todella palkitsevaa. En silti pidä koulutustani tai tekemiäni töitä yhtään sen hohdokkaampana kuin muutkaan työt. 

Minusta ei ikimaailmassa olisi yliopistoon ja ihailen valtavasti ystäviäni, jotka omistavat ensin puoli vuotta pelkkään lukemiseen ja linnottatuvat kirjastoon. Sitten päästyään kouluun he suunnilleen muuttavat yliopistoon seuraavaksi kuudeksi vuodeksi ja käyvät välillä bailaamassa haalareissa ja sitten istuvat samoilla silmillä taas aamusta iltaan koulussa. Päälle vielä miljardi kirjaa, koetta ja gradu. Kävin filosofiaa opiskelevalla ystävälläni kylässä ja meinasin pyörtyä. Hänen seinänsä olivat täynnä minulle tuntemattomia käsitteitä, nuolia ja ympyröitä. Koko olohuoneen seinällinen termejä ensi viikon koetta varten. Apua.
Toinen hyvä ystäväni on opiskellut lähihoitajaksi ja erikoistunut päihde- ja mielenterveyteen. Aamut hän oli työharjoittelussa narkomaanien korvaushoidossa ja illat töissä psykoosiosastolla. Silti kylmänrauhallisesti hän on suorittanut molemmat työt kunnialla käyden samalla läpi eroa ja läheisen syöpätaistelua. Käsittämätön taistelija.

Myönnän itsekin välillä ihailevani tai jopa kadehtivani ihmisiä, jotka esiintyvät julkisuudessa saaneensa menestyksen ja arvostuksen vuoksi. Artistit, bloggaajat, taiteilijat. Kultalevyjä, ilmaisia matkoja, unohtumattomia tapahtumia, ylistäviä kirjoituksia, tuhansia tykkäyksiä. Joiden takana on paljon työtä. Silti koen, että tärkein saavutus jokaisen ihmisen uralla on se, että on ammatissa, jota rakastaa. Ihminen, joka tuntee paloa tekemiseensä on kaiken ihailun arvoinen. Ja sellaista tilaa saakin kadehtia. Ja tällä tarkoitan ihan kaikkia ammatteja. Kätilö, joka onnistui saamaan terveen lapsen maailmaan. Taksikuski, joka oli vanhan ihmisen ainoa juttuseura viikkoon. Poliisi, joka tuli paikalle ajoissa ja keskeytti tappelun. Opettaja, joka kehui lasta juuri oikealla hetkellä. Bussikuski, joka toivotti hyvää huomenta ja on aamuvuorollaan monelle päivän ensimmäinen kohtaaminen. Yhtä arvokkaita ja ihailtavia ihmisiä kaikki. Tärkeitä ammatteja ja inspiroivia uratarinoita. Pyritään jokainen juuri siihen ammattiin, mikä kenetkin tekee onnelliseksi. Tuetaan, hyväksytään ja kiitetään. Ei palkka, julkisuus tai työn näkyvyys tee toisesta sen korkea-arvoisempaa. Myös arkisessa ja huonosti palkatussa työssä voi olla menestynyt. Menestys on sitä, että on itse saavuttanut urallaan jotain mitä on kovasti tavoitellut ja siihen meillä jokaisella on mahdollisuus. Tarvitsemme meitä kaikkia, jotta me ja yhteiskuntamme voisi hyvin. On siis täysin nurinkurista, että arvostaisimme vain heitä joiden työpanos näkyy mediassa. Loppujen lopuksi oma työpanoksemme ja hyvinvointimme on toisen työpanoksesta ja hyvinvoinnista kiinni. Ilman tsemppaavaa opettajaa, pelastavaa poliisia, toimivaa liikennettä tai ammattitaitoista kätilöä emme olisi selviytyneet juuri tähän päivään. Lopetetaan kilpailu ja vertailu, ollaan tiimi ja sanotaan kiitos, jooko?