Asiat, joissa olen epäonnistunut
Ystäväni Crista soitti eilen klassisen ”ihan nopee pikkujuttu vaan” -puhelun, joka vierähti yli tunnin pituiseksi pohdinnaksi. Mietimme, miksi ihmisten on paljon helpompaa tsempata ja tukea ystävää kun menee huonosti, mutta ystävän onnessa ja menestyksessä tsemppaaminen onkin paljon hankalampaa. Huomasin esimerkiksi saavani paljon enemmän viestejä, tukea ja kysymyksiä silloin kun erosin, kun taas saadessani unelmieni työpaikan hyvätkin ystäväni reagoivat vain tykkäyksillä. Ja itse ehkä koen ilon olevan tunne, jonka haluaisin aina jakaa ja suru taas on välillä käsiteltävä yksin. Olemme Cristan kanssa tehneet podcast-jaksonkin somekulissista ja totesimme tämänkin ilmiön johtuvan ehkä juuri somesta. Olemme niin tottuneet seuraamaan ystäviemme elämää onnistuminen onnistumisen perään, etteivät ne jaksa enää hetkauttaa. Instafeedini täyttyy muiden onnellisista lomakuvista, pusukuvista, vauvakuvista, kauniista asuntokuvista, hienoista asuista ja uusista saavutuksista. Se että jollain menee hyvin, ei hetkauta. Olen itsekin edennyt elämässäni aika vauhdilla ja somesta seurattuna se voi näyttää siltä, että onnistun vain yksinkertaisesti kaikessa mitä teen. Ja olen ehkä itsekin sortunut pitämään sitä kulissia yllä. Toisaalta unohdan epäonnistumiseni aika nopeasti, enkä jää niihin jumittamaan. Alkuperäisen suunnitelman mennessä mönkään minulla on aina yleensä jo lähes yhtä hyvä plan b suunnitteilla, eikä kielteinen vastaus tunnu epäonnistumiselta vaan antaa mahdollisuuden uudelle reitille tavoitteeseeni pääsemisessä. Päätin kuitenkin listata tähän rehellisesti kaikki viime vuosieni epäonnistumiset ja kertoa miten ne minuun vaikuttivat. Olkaa hyvät.
1. En päässyt unelmieni kouluun
Haaveilin 14-vuotiaasta asti toimittajan urasta. Haaveeni oli päästä Cosmopolitanille tai Sanomataloon töihin ja tehdä omaa kolumnia tai radio-ohjelmaa. Selasin jo ysiluokkalaisena kaikki koulut läpi, missä voi opiskella toimittajaksi ja pyrin TET-harjoittelijaksi Sanomataloon. Päädyin, että tarpeisiini vastaisi parhaiten Haaga Helian journalistilinja. Haastattelin jo lukioaikana koulussa opiskelevia nuoria ja hain varmistusta siitä, että valintani oli oikea. Valmistuttuani hain saman tien unelmieni kouluun ja yllätyksekseni jäinkin ensimmäiselle varasijalle. Jälkikäteen ajateltuna se oli parasta mitä elämässäni oli tapahtunut. Ensimmäistä kertaa olin täysin puhtaan sivun edessä. Koin oloni vapautuneeksi, kun pääsinkin irtautumaan 14-vuotiaana itselleni suunnitellusta elämästä. Matkustelin paljon ja aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni säännölliset päivätyöt. Puolen vuoden päästä hainkin hetken mielijohteesta Helsinki Design Schooliin ja maksoin opiskelun puolessa vuodessa tienatuilla rahoillani. Sain koulusta paljon tärkeitä kontakteja ja työkokemusta, joka veikin minut paljon lähemmäksi unelmieni työpaikkaa, kuin mitä ammattikorkeakoulussa tuskin olisin kahdessa vuodessa voinut päästä.
2. En saanut unelmieni työharjoittelupaikkaa
Helsinki Design Schoolissa oli mahdollisuus tehdä työharjoittelu. Tähän väliin vinkki vitonen heille jotka koulua miettivät (tämäkin edellämainitun iltapuhelun antia): menkää työharjoitteluun. Ehdottomasti paras anti mitä koulusta voi saada. Itse mietin opiskelujen aloittamista vain siksi, että pääsisin vaihtoon ja työharjoitteluun, joten tuntuu käsittämättömältä miksi niin moni jättää ne tilaisuudet käyttämättä. No, mietin mikä olisi siistein paikka tehdä työharjoittelu. Hain ensin paikkaa Cosmopolitanilta, en päässyt. Sitten mietin, jos hakisinkin assariksi jollekin alan edelläkävijälle, josta voisin inspiroitua ja oppia. Päätin sitten lähettää randomilla sähköpostia Viivi Huuskalle ja innostuin jo kovin ajatuksesta. No en päässyt. Hain muutamallekin eri pr-toimistolle, joihin en päässyt. Sain kymmeniä kielteisiä sähköpostiviestejä. Kunnes huomasin pr-toimisto Milttonin hakevan harjoittelijaa ja sain paikan. Miltton tarjosi minulle valtavasti uusia kontakteja ja oppeja, joita käytän nykyään joka päivä työssäni. Jälkikäteen ajateltuna onneksi en päässyt esimerkiksi Viivin assariksi muokkailemaan kuvia, koska se ei olisi välttämättä palvellut omaa urakehitystäni samalla tavalla kuin Suomen suurin pr-toimisto.
3. Olen ollut työtön ja köyhä
Muutamaan vuoteen on mahtunut myös kymmeniä työhakemuksia ja kielteisiä vastauksia. Olin hetken ajan myös ilman työpaikkaa, koska irtisanouduin työstä, jossa en voinut hyvin ilman että tiesin mistä saisin seuraavan palkkani. Pakon edessä tosin työtä hakee ihan erilaisella intohimolla kuin väsyneenä hälläväliä asenteella. Kaikki työpaikkani eivät todellakaan ole olleet cooleja duuneja, joita on kiva kuvailla instaan. Olen myynyt kalaa ovelta ovelle ilman pohjapalkkaa, siivonnut uimahallien vessoja ja ja tehnyt ilmaisia kasvohoitoja mummoille. Silti koen, että jokainen työsuhteeni on tehnyt minusta juuri minut, antanut kontrastia ja lisännyt arvostusta erilaista työtä kohtaan. Olisin varmaan ihan erilainen ihminen, jos olisin ollut vain töissä pr-toimistoissa tai sanomataloissa ja liihotellut korkkareissa ja trendikuteissa pitkin Helsingin keskustaa. Matkustin bussilla tehdasalueen keskelle ja vaihdoin varastossa päälleni sinisen Kala-Auto paidan ja lippiksen ja lähdin myymään kalaa maalle. Ja olen siitä ennemmin ylpeä kuin häpeilisin sitä.
4. Erosin
Ensinnäkin tuntuu niin väärältä, että ihmiset kokevat eron epäonnistumiseksi. Itsekin koin joskus niin. Mietin, että emmehän me voi erota. Me olemme olleet niin pitkään yhdessä ja moni sanoi meille, että heidän uskonsa ikuiseen rakkauteen sortuu jos me eroamme. Olin jo miettinyt minkälaiset häät meillä olisi ja miten nimeäisimme lapsemme. Rakastin ajatusta meistä vanhana ja sen sortuminen tuntui epäonnistumiselta. Kun lopulta eron aika koitti, tunsin meidät voittajiksi, onnistujiksi. Meillä oli ollut valtavan hieno suhde yhdessä ja olimme selvittäneet kaikki suhteessa vastaantulleet ongelmat keskustelemalla. Eropäätöksenkin teimme syöden suklaakeksejä pöydän ääressä ja varmistelimme että tuntuuhan tämä oikealta. Ja nyt olemme todella hyviä ystäviä ja koemme että tälläinen ihmissuhde sopii meille paljon paremmin. Miksi pitäisi hylätä ihminen, joka tuntee minut kaikista parhaiten, jos mitään riitaa tai erimielisyyttä ei ole ollut? Rakastuminen tapahtuu itsestään ja toimivan parisuhteen ylläpitäminenkin on suhteellisen helppoa. Mutta hyvä eron tekeminen ja ihmissuhteen säilyttäminen on harvinaista ja hankalaa. Tietenkään se ei ole aina mahdollista, jos eroon on liittynyt vihaa tai katkeruutta. Mutta silloin kun ero on tehty yhdessä ja molemmat tuntevat samoin, koen epäonnistumisen sijaan valtavaa ylpeyttä erostamme ja tuntuu jopa hullulta, että ihmiset valittelevat ja surevat sitä meille.
5. En lähtenyt Australiaan
Yksi suurimmista haaveistani on ollut lähteä Australiaan noin puoleksi vuodeksi tekemään töitä. Sen kulttuuri, maisemat, ihmiset ja lämpötila ovat houkutelleet minua puoleensa jo teinitytöstä asti. Päätin viime keväänä, että nyt tulevana lokakuuna minä vihdoin lähden . Aloin säästämään rahaa, kerroin ystäville ja sukulaisille lähdöstäni, hain lisätöitä ja selasin kaikki yöt keskustelupalstoja ausseihin muuttamisesta. Päätin kaupungin mihin muuttaisin, katselin jo asuntoja ja työpaikkoja. Kunnes kesällä tajusin, ettei minulla olisi mitenkään varaa lähteä. Samalla omat työkuvioni alkoivat etenemään Helsingissä ja päätin jäädä katsomaan mihin ne vievät. Päädyin toteuttamaan toisen suuren haaveeni ja muutin Helsingin keskustaan yhdelle lempikaduistani. Jälkikäteen ajateltuna pakonomainen ausseihin lähtö taisi olla ennemmin pakoa omasta elämästäni ja olen nyt tyytyväinen siihen että jäinkin Helsinkiin. Vaikka kannatan aina ulkomaille lähtöä, uskon että tässä tilanteessa pysähtyminen oli oikea ratkaisu. Olen varma, että tulen lähtemään ulkomaille jossain vaiheessa, mutta nyt hetki oli väärä. Oivalsin, että mitä järkeä minun on lähteä ausseihin tekemään hanttihommia rahattomana, kun voisin panostaa työhöni täällä ja parhaassa tapauksessa päästä tekemään unelmieni duunia esimerkiksi Australiaan?
6. En näytä aina hyvältä
Ensinnäkään en jaksa käydä nykään salilla. Olen aika pienikokoinen ja haluaisin kasvattaa vähän massaa, mutta kaikki pumppaamani lihakset katoavat yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Muutama vuosi sitten kävin aktiivisesti salilla ja sain treenattua itselleni unelmien pepun. Mutta kun treenaminen jäi, peppu katosi. Kriiseilin sitä aikani, kunnes lopetin stressaamisen. Tämä on minun kroppani ja se on tälläisenä hyvä. Liikun työssäni paljon ja tältä erää se riittää minulle. Ihoni menee helposti huonoon kuntoon ja olen niin tottunut meikkaamaan, että ilman mitään meikkiä pyöriminen ulkona tuntuu välillä alastomalta. Instagramini on täynnä upeita kuvia, mutta niiden takaa löytyy kymmeniä tuhansia epäonnistuneita kuvia, joista vain harvat ja valitut ovat päätyneet seuraajieni silmien alle. Tämä on ristiriitaista, koska haluan tuottaa visuaalista sisältöä, mutta olla kuitenkin oma itseni. Olen tehnyt rajanvetoa niin, että laitan kauniit kuvat feediin ja yritän täällä ja stooreissani olla enemmän minä omine virheineni. Sitä helposti olettaa, että kyllä kaikki tietävät etten näytä aina tältä, mutta silti sitä itsekin erehtyy helposti kuvittelemaan niin selatessaan bloggaajien kauniita kuvia.
Loppukaneettina voisin todeta, että vaikka listattuna elämässäni on ollut epäonnistumisia, en koe että olisin koskaan epäonnistunut. Olen yrittänyt, yrittänyt uudestaan, yrittänyt toista kautta ja lopulta päässyt tavoitteeseeni. En koe kritiikkiä tai epäonnistumista huonona asiana vaan päinvastoin kehittävänä ja uutena mahdollisuutena. Tämä kaikki on antanut elämääni kontrastia ja tehnyt minusta juuri minut.
Mitä mieltä te olitte tästä? Missä te olette epäonnistuneet?
Kuuntele myös: Somekulissi -podcast
Kuvat // Pauliina Pohjola
