Voiko haaveensa valita?

Veikkaan, että tammikuu ja uudenvuoden lupaukset ovat haaveiden kulta-aikaa. Toinen hedelmällinen hetki haaveille ja nimenomaan niiden muuttamista suunnitelmiksi on alkusyksy. Lomat on lomailtu ja pohdimme miten ja missä sitä jaksaisi jälleen selvitä läpi uuden kaamoksen. Omassa lähipiirissäni taas haaveista puhuminen on ollut lähiviikkoina ajankohtaista, sillä pääsykokeet ja ennakkotehtävät kolkuttelevat ovella. Arvostan ystävissäni sitä sisukkuutta ja tahdonvoimaa, että he ovat lukinneet itsensä kuukausiksi kirjastoon ja viisveisanneet lämpimistä kevätpäivistä tai kavereiden terdekutsuista. He vain haluavat niin kovasti päästä unelmiensa kouluun, vaikka tiedostavat etenkin Helsingissä sisäänpääsyprosentin olevan naurettavan pieni. Onko se unelmien koulupaikka oikeastaan edes haave, vai onko se tavoite? Mikä oikeastaan tekee haaveesta tavoitteen?

IMG_20180325_231418-01.jpeg
Hyvä ystäväni on aina halunnut päästä lääkikseen. Jo kahtena vuonna hän on joutunut pettymään ja tiedostaa, että pettymys saattaa tulla tänäkin vuonna. Meillä kaikilla on haaveammatteja, mutta jos haaveensa voisi valita, miksi päätyisi juuri siihen kaikista vaikeimpaan vaihtoehtoon? Vai valitseeko haaveet meidät? Loppujenlopuksi ammattihaaveet perustuvat kuitenkin siihen mitä osaamme ja minkä tekemisestä nautimme, enkä usko että niihin asioihin voimme paljoakaan vaikuttaa. Minä puhuisin mielelläni paremmin kieliä ja osaisin matikkaa, mutta niiden opiskelu ei ole minulle nautinnollista. Tottakai oppisin niitä varmasti jos ryhtyisin niitä opettelemaan, mutta en usko että niistä silti tulisi minulle intohimoa vaikka oppisinkin tykkäämään niistä. Ylipäätään haaveilu on verbinä todella laaja. Voin haaveilla lentämisestä (mahdotonta), lottovoitosta (tähän en voi itse vaikuttaa), eläkepäivistä Italian viinitilalla (ei ajankohtaista enkä ryhtyisi tämän suunnitteluun vielä parikymppisenä), toimittajan ammatista (täysin mahdollista jos ryhdyn toimeen) tai ulkomaan matkasta (let’s do it). Eli on haaveita mitä haluaisimme tehdä, joiden toteutuminen riippuu vain siitä teemmekö asioita niiden eteen. On myös haaveita, mihin emme voi mitenkään itse vaikuttaa. Ja on myös niitä haaveita, joita heittelemme ajatuksissamme ilmoille, muttemme loppujen lopuksi edes toivoisi niiden tapahtuvan. Oi kunpa olisi kesä, vitsit kun olisin syntynyt espanjassa, olisinpa taas lapsi, olisipa Channing Tatum mun aviomies… Jos kaikki nämä asiat tapahtuisivat vain sormia napsauttamalla, voisimme olla aikamoisessa ahdingossa, haha.

IMG_20180325_231357-01.jpeg
Meillä kaikilla on haaveita (ainakin toivottavasti!). Muistan kuinka mun isä on monesti todennut, että haaveet pitää ihmisen elossa. En tarkoita sitä, että kokoajan pitäisi olla rämpimässä eteenpäin kohti uutta ja entistä ehompaa ihanaa. Täytyy nauttia siitä mitä on jo saavuttanut, mutta muistaa että tässä elämässä on kaikki mahdollista ja itseään voi kehittää jatkuvasti. Kun yksi asia tympii ja uusi pieni haave putkahtelee aamun pikkutunneilla päähän, on se useimmiten toteuttamisen arvoinen. Tärkeää on kuitenkin erottaa nämä eri haavetyypit toisestaan. Onko tämä nyt jotain päämäärätöntä haihattelua joka päivä eri asiasta, vai onko tämä haave joka vahvistuu päivä päivältä? Silloin don’t call it a dream, call it a plan. Se jos mikä elämässä kaduttaa, jos haaveet jäi toteuttamatta.

Rakkautta pidetään voimakkaimpana tunteena, mutta itse saan ainakin ihan valtavat kiksit inspiraatiosta ja uusista ideoista. Ehkä se on myös uudelleenrakastumista omaan itseensä ja oman itsensä löytämistä. Varsinkin silloin, kun on ollut vähän hukassa itsensä kanssa uusi oivallus tuntuu valaistumiselta ja yhtäkkiä tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja toiveikkaalta. Mulla tulee ainakin silloin niin energinen fiilis, en malta nukkua ja olen kokoajan hyvällä tuulella ja tekis mieli selittää kaikille siitä uudesta idiksestä. Aika sama kaava kuin ihastumisessa tai rakastumisessa. Oispa mielenkiintoista kuulla, tapahtuuko aivoissa jotain samantyyppistä silloin! Anyway, minusta inspiraatio ja haaveiden toteuttaminen on niin suuri voimavara ja energiaryöppy, että niihin kannattaa tarttua eikä keksiä tekosyitä miksi ne eivät muka sovi juuri tähän elämäntilanteeseen. Muista, että useimmiten suurin este haaveiden toteutumiselle olet loppujen lopuksi sinä itse. Samoin suurin tekijä haaveiden toteutumiselle olet sinä

received_10214050446848153-01.jpeg

Voiko susta omiin haaveisiin vaikuttaa? Mikä on sun viimeisin toteutettu haave?

Hyvinvointi Mieli Opiskelu Syvällistä

Onko huoliteltu nainen tyhmä, uhka tai huono äiti?

Viikon kohokohta? Ehdottomasti kampaajalla käyminen. Mietin viikkokausia raaskinko värjätä hiuksiani, kun luonnollinen värinikin on ihan hyvä. Vetkutin ja vähättelin. On paljon tärkeämpiäkin asioita, joihin käyttää rahaa. Yhtenä iltana sitten päätin lopettaa jossittelun ja varasin ajan kampaajalle ja ripsienlaittoon. Sekin tuntui typerältä. Pidetäänkö minua heti tyrkkynä, teininä, epävarmana ihmisenä jos laitan ripset. Vanhat ihmiset kauhistelevat keskustelupalstojen kommenteissa, miehet puhuvat kovaan ääneen miten luonnollinen nainen on paras ja ilman meikkiä kulkevat naiset naureskelevat moisille katuharjoille silmissä. En silti perunut varaamiani aikoja ja laitoin kuontaloni kevätkuntoon.

Ja vitsi mikä fiilis. Jokaisen pennin arvoista. En muista koska olen viimeksi käynyt kampaajalla ja tuntuu että itsevarmuuteni kasvoi monta metriä. Ei, en sano että olisin ollut epävarma tai pitänyt itseäni rumana aikasemmin. Enkä sano, että epäluonnollinen ulkonäkö on kauniinpaa kuin luonnollinen tai että rahalla voisi ostaa kauneutta. Puhun tästä fiiliksestä. Joka päivä katsomme itseämme peilistä ja se naama alkaa käymään aika tutuksi. On niin virkistävää, kun jokin on muuttunut. Kun aamulla herää ja toteaa, ainiin tää tukka, näytänpä muuten pirun hyvältä! Kun kaikki vaatteet tuntuvat hyvältä päällä, koska fiilis on niin hyvä. Kun kävelen kadulla ja näen peilikuvani näyteikkunassa ja hymyilyttää. Tämä fiilis on jokaisen euron arvoinen.

IMG-20180415-WA0009-01.jpeg

Tukka hyvin, kaikki hyvin – sanonnassa on perää. Samalla kun joku asia on erityisen reilassa, tuntuu että koko muu pakettikin näyttää hyvältä. Jos esimerkiksi olen ostanut uudet kengät, saatan samalla todeta miten hyvältä vaikkapa sääreni näyttävät. En siis tarkoita, että rahalla voisi tai pitäisi osta hyvää fiilistä. Pienet muutokset omassa tavassa toimia virkistävät. Olkoon se sitten erilainen tapa laittaa tukkaa, uusi aamiaisresepti, muutos olkkarin sisustuksessa tai uusi reitti lähikauppaan. 

Tässä peilikuvahöyryissäni mietin myös, onko totta että joku laittautuu pelkästään itsensä vuoksi. Tai mitä se sanonta edes tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, ettei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelevat. Vai tarkoittaako se sitä, että laittautuu sen oman fiiliksen vuoksi. Kun laittautuu ”vain itsensä takia”, tuleeko hyvä fiilis kun miettii että näyttää pirun hyvältä muidenkin silmissä. Jos esimerkiksi olisi tilanne, että joutuisit olemaan kuukauden näkemättä yhtäkään ihmistä, laittautuisitko? Jos et, tarkoittaako se sitä että laittaudut sitten vain muita varten?
Itse laittaudun sillon, kuin lähden kotoa eli tiedän kohtaavani muita ihmisiä. Huomaan pukeutuvani myös eri tavalla eri ihmisiä tai tilanteita varten, mutta koen tekeväni sen pohjimmiltani sen samaisen hyvän fiiliksen takia. Vapaapäivänä puen usein korkkarit, koska niistä tulee hyvä fiilis minulle ja töissä en voi niitä käyttää. En kuitenkaan pukisi korkkareita vain alepaan, vaan yleensä silloin kun olen menossa tapaamaan jotain. Minulla ei kuitenkaan ole kynnystä ettenkö voisi tavata ihmisiä ilman meikkiä kylpytakki päällä. Mulla on vaan parempi fiilis lähteä himasta, jos olen laittautunut. Koska tykkään siitä. Ymmärrättekö?

Miten sitten käsitätte yli- tai alipukeutumisen? Pitääkö enää tänäpäivänä pukeutua eri tavoin eri tilanteisiin vai saavatko kaikki olla tyylilleen uskollisia tapahtumasta riippumatta? Minusta pukeutumisessa tärkeintä on, miten vaatteensa kantaa eli onko ihmisellä hyvä olla vaatteissaan. Kaikki eivät viihdy esimerkiksi mekossa ja korkkareissa, eikä minusta ole oikein vaatia toista pukeutumaan vaatteisiin joihin ei halua. Joku etiketti olisi kuitenkin hyvä olla, esim. sen että hautajaisiin ei mennä napapaidassa tai häihin verkkareissa pitäisi olla kaikille päivänselvää. Koen silti monesti myös arkisetkin tilanteet ajoittain vertailuna etenkin naisten välillä. Teen itse myymälätyötä ja koen saavani huonompaa kohtelua asiakkailta, jos olen itse normaalia laittautuneempi. Ihmiset, etenkin minua vähän vanhemmat naiset, eivät katso silmiin, vähättelevät ammattiosaamistani ja saattavat pitää minua tyhmänä. Ihan kuin se olisi heiltä pois tai tekisi minusta huonomman työntekijän, jos minulla oli tänään aikaa kihartaa tukka ja heillä ei?

IMG-20180415-WA0012-02.jpeg
Tykkään itse pukeutua juhliin tai illanistujaisiin siistimmin kuin arkena, mutta muistan muutamia kertoja kuulleeni muiden ihmetelleen ”mihin olen oikein menossa” tai ”kylläpäs olen pynttäytynyt”. Ihan samalla tapaa tulin viettämään iltaa tyylilleni uskollisena, niinkuin tekin. Välillä jotkut alkavat jopa vertailemaan itseään ääneen minuun tai kokevat olonsa epämukavaksi tai asuvalintansa epäonnistuneeksi. Minusta tämä on omituista.  Harvemmin me kuitenkaan vertailemme omaa arkipukeutumistumistakaan toisiimme, miksi sitten juhlapukeutuminen on eri asia? Muistan miten vaikka kouluaikana oli ihan ok että joku puki kouluun verkkarit ja toinen korkkarit, mutta se että joku oli bileissä tiukassa mekossa kun muut oli farkuissa oli jotenkin noloa? Tyylejä on niin monia kuin on ihmisiäkin, niin voisimme löysätä vähän näiden etikettien suhteen ellei juhla sitä itsessään vaadi.

Tiedän, että tämä viimeinen pointtini on vaarassa aiheuttaa suoranaisen paskamyrskyn, mutta otan riskin. Äitiyspukeutuminen. Auts. Onko hyvälle äidille joku pukukoodi? Kumpi on parempi äiti – se jolla on tekoripset ja nahkatakki, vai se jolla on ulkoiluhousut ja goretex kengät? Ilmeisesti jälkimmäinen, mikäli on mammavihaa uskominen. Puhuin asiasta muutaman ystäväni kanssa, joilla on lapsia. He ovat täydellisiä, rakastavia äitejä lapsilleen, jotka ulkoilevat ja urheilevat lastensa kanssa ja laittavat elämänsä jatkuvasti uuteen järjestykseen, jotta heillä olisi mahdollisimman paljon aikaa olla lastensa kanssa. He myös näyttävät joka päivä tyrmäävän hyviltä. Todellisuudessa, he eivät edes käytä montaa minuuttia päivässä ulkonäkönsä eteen. Vähän ripsaria, pari nopeeta kiharaa tukkaan, adidaksen collari päälle, nahkatakki ja pillifarkut. Ja he kertovat saaneensa jatkuvasti arvostelevia katseita ja vähätteleviä kommentteja äitiydestään. Ihan kuin upea ulkonäkö tekisi heistä huonomman äidin. Ja voin vannoa, etteivät he katso nenänvartta pitkin näitä goretex-mammoja, päinvastoin. Silti he kokevat jääneensä ulkopuolelle koulun myyjäisissä tai lasten harrastusryhmissä, koska muilla äideillä on niin valtavat ennakkoluulot heitä kohtaan. Äitien elämä on kiireistä eikä monellekaan ripsiväri ole todellakaan mikään prioriteetti. Varmaan jokaiselle äidille mukavuus, nopeus ja helppous on arjessa tärkeää. Mutta onko se keneltäkään pois, jos joku toinen äiti halusi meikata kauppaan ja toinen ei?

IMG-20180415-WA0007-01.jpeg

Kun katson aamubussissa istuvia ihmisiä, näytämme kaikki erilaiselta. Yhdellä on jakkupuku, toisella verkkarit. Olemme erilaisia ihmisiä, erilaisissa tehtävissä. Miksi siis tyylitajumme, identiteettimme ja mieltymystemme pitäisi muuttua mennessämme juhliin tai saadessamme lapsia? Laittautukaa tai olkaa laittautumatta, kunhan teillä on hyvä olo kun katsotte itseänne peiliin. Jos ei, tehkää jotain sen eteen. Laittakaa siihen rahaa jos haluatte, nukkukaa pitkät yöunet tai käykää lenkillä. Okei, elämä on kiireistä ja aina voi sanoa, ettei ole aikaa ja jokin muu on tärkeämpää. Mutta oikeasti, jos se oma peilikuva inhottaa, mikä muu on loppujen lopuksi tärkeämpää kuin se että on hyvä olla itsensä kanssa? Rakastakaa itseänne ja antakaa muillekin tilaa tehdä samoin ♥

Perhe Mieli Vanhemmuus Raha