Olen kirjoittanut tätä postausta yhteensä varmaan kaksi viikkoa. Palauttanut luonnoksiin ja aloittanut alusta. Silti en ole saanut uutta tekstiä aikaiseksi niin kauan kuin tämä aihe on päässäni kesken. Pelkään, että minut ymmärretään väärin. Että ihmiset luulevat, että pidän ihmisiä erilaisina ja normaaleina samanarvoisten sijaan. Tai ystäväni luulevat, että en jaksa kuunnella heitä, että he ovat minulle taakka. Siitä ei ole kyse. Kirjoitan tästä siksi, koska uskon että monella ihmisillä on jatkuva huoli muista. He kantavat muidenkin murheita hartioillaan ja pimittävät ehkä omia huoliaan takaraivoon. Tämä postaus on teille ja meille. Ihanaa että kuuntelette, mutta puhukaa vielä vähän enemmän siitä mitä teille oikeasti kuuluu.

Uskon, että hyvä kuuntelutaito on yksi persoonallisuuspiirteistä siinä missä muutkin. Toki omaa kuuntelutaitoaan voi kehittää. Koen kuitenkin, että kuuntelutaito ja empaattisuus kulkevat aikalailla käsi kädessä. Ihminen, jonka on helppo ymmärtää toista, haluaa kuunnella ymmärtääkseen enemmän. Jotkut ihmisistä ovat taas niin tunne-eläjiä, että kun toisen kertoma tunne koskettaa ei vain malta olla hiljaa, vaan on pakko huutaa JOO SIIS MULLA ON OLLU TOI IHAN SAMA. Mietin tänään, että onko kuitenkin kuuntelijalla jatkuvasti isompi huoli muista? Onko kuuntelijan rooli taakka vai etuoikeus?

Olen nelilapsisen perheen esikoinen. Kuusi vuotta painostin äitiä hankkimaan minulle pikkusiskon, kunnes lopulta äiti heltyi (ehkä tässä oli myös muillakin asioilla merkityistä kuin minun toiveillani). Tilaus ei kuitenkaan mennyt ihan asettamieni speksien mukaan, sillä naistenklinikalla odottikin pieni pörröpäinen poika. Ja arvatenkin hänestä tuli minulle samantien niin äärettömän rakas. Veljeni on ollut aina ikäisiään hieman arempi. Hän ei uskaltanut matkustaa bussilla, ei halunnut osallistua naamiaisiin, pelkäsi linnanmäen laitteita ja lopulta ahdistui koulunkäymisestä niin, että jäi puoleksi vuodeksi kotiin. Kun kasvaa itseään heikomman vierellä, oma maailmankuva muuttuu väistämättä. Ymmärtämällä ne asiat, mitkä ovat hänestä pelottavia ja minusta arkisia, tulee nähtyä samalla ne ihmiset, jotka eivät muuten ehkä osuisi omaan tutkaani. 

Oma kouluympäristönikin oli poikkeuksellisen värikäs. Kävin 13-vuotisen steinerkoulun, jonne meitä mahtui monenmoista hiihtäjää ihan eri taustoista niin oppilaista, vanhemmista ja opettajista. Uskon, että skaalamme oli paljon laajempi kuin monissa lähikouluissa. Lukion alussa luokkaamme tuli paljon uusia opiskelijoita muista kouluista. Myöhemmin kuulin, miten monet olivat olleet ihan shokissa nähdessään minkälaista porukkaa koulustamme löytyy. Vielä enemmän heitä hämmästytti se, miten nämä ”erilaiset” nuoret ja lapset hengasivat samassa porukassa näiden ”normaalien” nuorten kanssa. En usko, että kukaan koulussamme kasvanut piti sitä mitenkään omituisena. Olimme niin tottuneita siihen, että jokainen on mitä on. Ja juuri tämän ilmapiirin vuoksi moni erilaisuudestaan koulukiusattu vaihtoi meille opiskelemaan. Hienointa oli huomata, että abivuonna monet nuoret sanoivat tulleensa avarakatseisemmiksi ja ystävystyneet ihmisten kanssa, joille olisivat kolme vuotta aiemmin nauraneet. Minusta tämä on paras oppi, mitä nuorelle voi antaa. 

Kääntöpuolena kaikelle erilaisuuden ymmärtämiselle on huoli muista. Kaikki tarvitsevat jonkun, kenelle puhua. Ja niillä, keillä kuuntelijoita on vähän saattaa tulla oikea tarrautumisefekti siihen ainoaan ihmiseen kuka kuuntelee. Olen elämäni varrella huomannut monesti olevani toiselle se ainoa, joka on valmis kuuntelemaan. Se, jota muut pitivät outona ja jotenkin minä ymmärsin. Tai jutellut sille, joka oli kamalan ujo ja minulle hän uskalsi puhua. Jollekin oli se, joka ei hätkähtänytkään erilaisesta taustasta tai elämäntavasta. Enkä todellakaan pidä itseäni minään pyhimyksenä tai poikkeuksellisena ihmisenä. Koen lukevani ihmisiä hyvin ja aistivani jos joku haluaa avautua. Olen myös todella kova hölöttäjä ja täten törmään jatkuvasti uusiin ihmisiin. Kääntöpuolena huomaan usein piiloittelevani omia todellisia huoliani ja vähätteleväni omia kuulumisiani. Ehkä salaa pelkään muiden kommentteja tai että yhtäkkiä minua ei ymmärretäkään. Ehkä siksi pelkäsin tästä aiheestakin kirjoittamista. 

Tälläisten pelkojen täytyisi kuitenkin olla ystäväpiirissä turhia. Avauduin pari päivää sitten ystävilleni ratkaisusta, joita aion tehdä minua pitkään mietityttäneeni asiana suhteen. Tiesin samalla sekunnilla kun aloin puhumaan aiheesta, että tekemäni päätös ei olisi ollut se mitä ystäväni olisivat tehneet samassa tilanteessa. Pelkäsin niitä tuomitsevia ja kyseenalaistavia kommentteja minulle henkilökohtaisesta aiheesta ja kaduin heti, miksi aloin edes avautumaan. Yllätyksekseni molemmat ystäväni tukivat, ymmärsivät ja sanoivat tehneeni oikein. He eivät itse olisi toimineet niin jos olisivat joutuneet samaan tilanteeseen, mutta ymmärsivät täysin miksi minä halusin tehdä niin. Ja minusta juuri tässä on ystävyydessä kyse. 
Mungolife Anna kirjoitti hiljattain siitä, miten voi ymmärtää miksi joku toimii tietyllä tavalla, mutta ei välttämättä hyväksy sitä. Esimerkiksi monen rikoksentekijän teon voi ymmärtää kuullessaan vaikka tekijän taustoista ja henkisestä terveyden tilasta, mutta se ei tarkoita että teon hyväksyisi. Sama asia ystävyydessä. Hyvä ystävä näkee asiat ystävän silmin ja tukee ystävän tekemiä ratkaisuja, vaikka itse tekisi toisin jos joutuisi samaan tilanteeseen. Tämä seikka tekee myös ihmisestä hyvän kuuntelijan. Niin pieni, mutta ei todellakaan itsestäänselvä asia.

Täytyy muistaa, että olemme ihmisinä hyvin erilaisia siinä miten käsittelemme asioita. Joku haluaa miettiä niitä ensin päässään ja sitten vasta jakaa muille, ja toinen taas lähettää ääniviestejä ja screenshotteja koko whatsapp ryhmän täyteen. Ei ole oikeata tai väärää. Kunhan jokainen meistä muistaisi puhua kun alkaa ajatukset omassa päässä ahdistamaan ja myös hiljentyä kuuntelemaan toista. Ens kerralla kun näät kaverin, kysy mitä kuuluu, oikeesti? Ja kerro sitten mitä sulle kuuluu ja miltä susta tuntuu, just nyt. ♥