Paikallista elämää Nizzassa – pari vinkkiä!

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut matkapostausta, enkä oikeastaan ole lukenutkaan kovin montaa. Harvemmin edes googlailen tulevaa matkakohdettani, koska minulla on niin kova halu seikkailla ja löytää itse ihanat paikat, eikä seurata karttaa. Tietenkin riskinä on se, että jotain todella upeaa jää näkemättä, jos ei ota selvää mistään. Ehkä olen tässäkin asiassa jopa vähän liian itsenäinen ja koko matkaopas-sana puistattaa – minä en mitään oppaita tarvitse! Minä itse! Tämä viiden päivän reissuni oli vain niin onnistunut, että haluan jakaa vinkkini ja löydökseni myös teille. 

Matkoilla haluan löytää juuri sitä oikeaa elämää siinä kaupungissa. Käydä ruokakaupassa, käydä leipomossa, matkustaa julkisilla ja mielummin majoitun asunnoissa kuin hotelleissa. Eli jos majotut viiden tähden hotelleissa, matkustat taksilla ja käyt lomallasi mieluiten museoissa, tämä postaus ei ehkä ole sinua varten. 

IMG_20180327_102841.jpg
Liikkuminen

Suosittelen ehdottomasti hommaamaan kausikortin julkisiin. 10 kerran kortti maksoi 10 euroa ja se kävi kaikissa busseissa ja sporassa. Kaupunki on aika pieni, joten melkein mistä vain pääsee yhdellä kulkuvälineellä seuraavaan etappiin. Ainoa miinuksena julkinen liikenne lakkaa toimimasta jo yhdeksän aikaan illalla. En ymmärrä millä paikalliset edes kulkevat iltaisin, sillä illallisaika on Ranskassa vasta kahdeksan aikaan. Onneksi myös Nizzassa toimii taksipalvelu Uber, jolla tilasimme parin euron kyytejä illalla. Vastoin yleisiä ennakkoluuloja palvelu on luotettava ja turvallinen. Sinulla on puhelimessasi tiedot autosta ja ihmisestä joka sitä ajaa, joten ajajalla on todella iso riski tehdä mitään epäsoveliasta. 

Juhliminen

Nizzassa on yksi klubi nimeltään High Club, josta löytyy paikallisten mukaan strobovalot ja b-luokan julkkikset. Jätin itse High Clubin välistä ja lähdin vanhaan kaupunkiin, jossa oli todella rento ja vapautunut meno. Isoin plussa siitä, ettei baareihin maksettu sisään tai tarvinnut maksaa narikkaa. Villein meno oli bar Wayne’s, jossa jokainen dj:n soittama biisi oli hyvä (Madonna, Justin Timberlake, Bruno Mars…) ja ihmiset tanssivat oikeasti pöydillä. Ja ihmisiä oli 20-vuotiaasta 50-vuotiaaseen. Miksi Suomessa ei ole tälläistä?

IMG_20180326_193356-01.jpeg

IMG_20180327_140114-01.jpeg

IMG_20180325_185329-01.jpeg

Pääkadut ja shoppailu

Olen itse ostoskeskuksessa töissä, joten halusin jättää shoppailun minimiin. Kaikki kaupat kuitenkin löytyvät Avenue Jean Médecinin varrelta ja rinnakkaiskadulta merkkivaateliikkeet. Shoppailukadun toisessa päässä on juna-asema ja toisessa päässä rantakatu Promenade des Anglais. Rantabulevardia riittää kilometrikaupalla ja suosittelen katsomaan auringonlaskun sen äärellä. Ranskalaiset tosiaan syövät kunnollisen aterian vasta illalla, joten päivällä pikaisten patonkien (se ei ole vitsi, joka toisella oli oikeasti patonki kädessä!) syöminen tapahtuu liikkeessä. Ja minä jopa koin, että moni tuli ennemmin syömään patonkinsa puistoon tai meren rannalle sen sijaan että olisi puhelimella. Olemmeko mahdollisesti enemmän riippuvaisia kännykästä siksi, että suurimman osan vuodesta meillä ei ole kauniita maisemia ja pimeässä maassa näytön selaaminen ei tuota ongelmia toisin kuin kirkkaassa auringonpaisteessa?? Rannat ja puistot olivat niin kauniita, että monta kertaa kävimme hakemassa ruokaa mukaan ja söimme rannalla. Koska miksi ei? Isoin ruokasuositus vanhan kaupungin pizzerialle Pizza Pili. 

IMG_20180327_143117-01.jpeg
IMG_20180326_165853-01.jpeg
Aktiviteetit

Ehdottomasti suosittelen myös liikkumaan Nizzan alueelta lähikaupunkeihin. Junamatkat maksavat alle viisi euroa ja junalla pääsee nopeasti toinen toistaan ihanampiin lähikyliin. Monaco oli ehkä näkemisen arvoinen, mutta ei sykähdyttävä. Rikkaita ihmisiä, kalliita veneitä ja kiillotettuja rakennuksia. Sen sijaan esimerkiksi aivan Nizzan vieressä sijaitseva pikkukylä Villefrance-sur-Mer sai sydämeni sulamaan. Jokainen talo, ikkunaluukku ja oviaukko olivat erivärisiä, kujat mutkittelevia ja kaikkialla niin kovin rauhallista. Ihanaa vastapainoa Nizzan hälinälle. Siellä oli jopa niin rauhallista, että teki mieli vain kuiskia. Parissa päivässä ehtisi ehkä tylsistyä, mutta päiväretkenä aivan ihanteellinen kohde. 
Nizzan kukkuloilta on kyllä henkeäsalpaavat maisemat ja sporttisempi jaksaisi varmasti kiivetä huipulle ihailemaan vesiputousta. Näköalapaikalla luontaisesti turisteja riittää, mutta näkymä on kaiken vaivan arvoinen. Tietenkin myös vanha kaupunki omine pikkukujineen on koko kaupungin sydän. 

IMG_20180326_162028-01.jpeg
IMG_20180326_152135_1-01.jpeg
Yleisesti ottaen ranskalaisten englannintaito tuntui oikeasti olevan heikkoa, mutta ihmiset olivat pääosin todella ystävällisiä. He hölöttivät minulle niin pitkään ranskaa, että lopulta ymmärsin mistä on kyse. En osaa ranskaa sanaakaan, mutta parin päivän jälkeen tilasin jo kahvilassa croisantin Bonjour, un croissant, s’il vous plaît, merci! Tiivistettynä ohjeeni Nizzaan matkaaville ovat: matkustakaa lähikyliin, juokaa viiniä, syökää rannalla ja osta täytetty patonki. Helppoa ja täydellistä, eikö?

IMG_20180326_185011-01.jpeg

Kulttuuri Matkat Suosittelen

Miksi suomalaiset eivät puhu kuolemasta?

Törmäsin netissä toistaiseksi kauneinpaan muistokirjoitukseen, jonka olen koskaan nähnyt. Jaan sen teille heti alkuun:

Kuolemaa ei ole. Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen. Minä olen minä. Sinä olet sinä. Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni. Puhu minulle luonnollisella tavalla, miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä, älä pakota itseäsi juhlalliseen tai surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroimme pikku jutuille, joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua, rukoile puolestani.

Anna nimeni olla kotiväen puheissa, niin kuin se on aina ollut, puhukaa minusta ilman kliseitä, ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea. Se on sama mitä se on aina ollut, katkeamaton jatkuvuus. Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi, vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua, välimatkan päässä, jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana. Kaikki on hyvin.

Henry Scott Holland

IMG_20171016_172638-01.jpeg
Kirjoitukset linnuista ja enkeleistä eivät ole oikein koskaan koskettaneet minua. Kyllä kuolemasta kirjoitetaan ja runoillaan kauniisti, mutta monekaan muistokirjoitukset eivät ole tuntuneet minusta samaistuttavilta tai lohdullisilta. Suomalainen tapa puhua vainajasta on samanlaista kuin suomalaiset hautajaisetkin – hyvin prameaa, hiljaista ja varovaista. Kirkossa puhutaan kuiskaten jos ollenkaan ja muistotilaisuudessa ihmiset mutisevat. Viulua tai flyygeliä soitetaan, vaikka soittimet eivät olisi olleet vainajalle läheisiä. Ja tässä suomalainen ”juhla”, jossa ei välttämättä ole edes alkoholitarjoilua, koska se ei ole tilaisuuteen sopivaa(!!). 

On varmasti ja toivottavasti hyvin erilaisia hautajaisia, mutta kaikki ne hautajaiset joihin olen osallistunut ovat noudattaneet hyvin samanlaista kaavaa. Minusta se on omituista, sillä emmehän me ihmisetkään ole kaikki samanlaisia. Jos ihminen on värikäs, kovaääninen ja pirskahteleva, miksi hänen hautajaisensa ovat hiljaiset, harmaat ja kolkot? Jos joku läheisistä puhkeaa itkuun, muut vaivaantuvat. Varmasti perinteet juontavat juurensa kirkosta ja kristinuskosta. Suoraan sanottuna suomalaiset kirkolliset seremoniat ovat minusta usein kolkkoja ja jopa puuduttavia. Monet suomalaiset ovat kuitenkin jo niin vierautuneita kirkosta eivätkä välttämättä edes kuulu kirkkoon, niin en ymmärrä miksi hautajaisten tai muistotilaisuuden pitäisi noudattaa samaa totuttua kaavaa. 

Tietenkin myös meitä surijoita on erilaisia. On niitä, jotka haluavat pelkän hiljaisuuden ja rauhan, eivätkä mitään ylimääräistä. Ja on niitä, jotka haluavat puhua vainajasta ja oikein vaalia hänen muistoaan. Muistaa nekin hetket, mitkä oli jo ehtinyt unohtaa. Pohjimmiltani uskon, että jokainen meistä haluaisi lopulta puhua menetetystä rakkaastaan ja muistella niitä kaikkia rakkaita hetkiä yhdessä perheen kanssa. Emme vain uskalla, koska entä jos alkaa itkettää? Entä jos muut vaivaantuvat tai alkavat sääliä minua?
Siksi minusta yllä oleva teksti on niin hieno. Miksi kuollut läheinen pitäisi poistaa myös puheistamme? Eikö juuri muistojen ylläpitinen olisi kaikkein tärkeintä? Minä ainakin haluaisin, että kun täältä lähden minua muisteltaisiin. Vitsini ja hauskat tilanteet kanssani jäisivät elämään ja niistä puhuttaisiin aina uudelleen ja uudelleen. Minua muisteltaisiin hymyillen niissä hetkissä, joissa olin usein mukana. Niitä jaettaisiin yhdessä, eikä vaiettaisi jokainen suremaan ja ikävöimään yksin niitä hetkiä. 

IMG_20171205_130307.jpg

Varmasti myös kulttuuri ja oma uskonto vaikuttaa tapaan käsitellä kuolemaa. Mummoni asuu Portugalissa ja hänen portugalilainen miehensä kuoli viime syksynä. Kuolema oli odotettavissa, mutta tottakai surullinen. Portugali on katolilainen maa ja katolilaisissa hautajaisissa vainajaa valvotaan kokoajan kuolemasta hautaamiseen asti. Häntä ei jätetä yksin. Kirkossa on oma huone, johon läheiset kokoontuvat heti kuolemantiedon saatuaan. Yön yli he muistelevat, paijaavat ja hyvästelevät rakkaansa ja aamulla hänet haudataan kirkollisin menoin. Aluksi mummoni kävi lähes päivittäin siivoamassa hautakiveä, viemässä kukkia ja olemalla ”hänen kanssaan”. Sängyssä hänellä oli pitkään vierellään miehensä paita, valokuva ja aamutossut. Joka ilta hän toivotti hyvää yötä miehelleen ja pitkin päivää muistelimme häntä arkisissa tilanteissa. Tietenkin hän oli valtavan surullinen, mutta minun näkökulmastani suru oli näin helpompi käsitellä. Nauroimme vedet silmissä, kun muistelimme hauskoja hetkiä hänen kanssaan. Hän oli poissa, mutta silti läsnä.

Kulttuurierot johtuvat varmasti myös tavassa elää. Mummoni asuu pienessä kalastajakylässä ja siellä käymme kotona yleensä vain nukkumassa ja syömässä ja kaikki muu elämä tapahtuu ulkona. Mummoni kotikylässä kaikki tuntevat toisensa ja vaarini muisto elää jokaisessa kohtaamisessa. Monessa suomalaisessa pikkukylässä leski saatettaisiin jättää helposti yksin suremaan, eivätkä puolitutut viitsi häiritä häntä asialla. Ovelle saatetaan tuoda kukkia ja lähikaupassa sanotaan osaanotot. Tietenkin meiltä puuttuvat yhteisölliset rantakahvilat, harva meistä käy joka sunnuntai kirkossa eivätkä hautausmaat ole yhteisöllisiä kohtaamispaikkoja. Toivoisin silti, että hellittäisimme jäykistelyssä ja olisimme avoimempia. Kuolema on surullinen asia, mutta mielestäni avainasia on se miten surua käsitellään. Itkeminen on hyväksyttävää, nauraminen on hyväksyttävää. Vaikka läheinen on poissa luotamme, ei tarkoita että hän olisi poissa elämästämme. Hän oli täällä, hänestä tuli meille rakas ja tärkeä ja ilman häntä elämämme olisi ollut hyvin erilaista. Hän ansaitsee paikkansa keskusteluissamme ja elämämme hetkissä myös kuolemansa jälkeen. 

IMG_20171017_145907-01.jpeg
Mitä ajatuksia teksti herätti sinussa?

 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Syvällistä