#uraoivallus Haaveammatteja
Esikoiseksi syntyminen suo elämään muutamia etuja seuraaviin lapsiin verrattuna. Ensinnäkin, sain aina itsetehtyä luomuruokaa, en vielä 5-vuotiaanakaan tiennyt mitä karkki on (etu vai tappio?), sain valtavasti lahjoja, pääsin joka vuosi matkalle ja kävin viisi uimakoulua (enkä vieläkään osaa uida kunnolla). Äitini oli innokas ja suuntasi kaikki lähihoitajakoulusta ja homeopatiakursseilta saamansa opit minuun. Mummoni oli taas odottanut jo monta vuotta kuumeisesti lastenlasta, joten sain kokea Muumimaailmat ja Silja Linet moneen kertaan. Yksi suurimpia plussia esikoislapsena (+ysärilapsena) olossa on kuitenkin muhkeat kuva-albumit ja vauvakirjat, joiden välistä pursuaa neuvolakortteja, hiustuppoja, piirrustuksia, äidin raskauspäiväkirjoja ja sanomalehtileikkeitä.
Aloin analysoimaan haaveammattejani. Ilmeisesti minulla on ollut aina valtava usko omiin lahjoihini ja ammattitaitooni alalla kuin alalla. Haaveeni alkoivat arjen sankareista, bussikuskeista. Perustelut tälle ammatinvalinnalle olivat mielenkiintoiset napit ja vivut ja mielestäni oli hienoa, että verrattuna ratikoihin bussikuski saa itse päättää milloin avaa ovet. Tästä seuraavana haaveammattina oli eläintenhoitaja. Tähän aikaan olin noin 5-vuotias ja kärsin todella pahasta eläinallergiasta ja astmasta, joten ehkä haaveeni oli samalla myös toive paremmasta huomisesta, hah. Minulla oli joku oletus, että eläintenhoitajat vain silittelevät kissoja kaiket päivät. Aloin valmentamaan itseäni ammattiin katsomalla jakson Eläinlääkäreitä. Heti ensimmäisessä jaksossa lääkäri työnsi kätensä kainaloaan myöten hevosen peräaukkoon. Ammattihaaveeni tyssäsivät siihen.
Ala-asteikäisenä haaveeni nousivat uudelle tasolle ja kertovat samalla ehkä lahjakkuuteni yliarvioimisesta ja ylitsepursuavasta itsevarmuudesta. En ole koskaan ollut musikaalinen, mutta yhtäkkiä päätin alkaa laulajaksi. Esitin luokan edessä Titanicin My heart will go on:in ilman säestystä ja säälin edelleen luokkakavereitani tästä neljän minuutin elämänhukasta. Onneksi älypuhelimia ei ollut keksitty ja jokainen sai kokeilla lahjojaan ilman pelkoa mystoryyn päätymisestä. Seuraava haaveammattini olikin villikortti. Olin nimittäin aina vihannut hiihtämistä ja talviurheilua, kunnes uskaltauduin liikuntatunnilla pieneen hyppyrimäkeen Keskuspuistossa. Tästä innostuneena päätin ryhtyä isona mäkihyppääjäksi. Täysin loogista ajatuksenkulkua.
Pikkuhiljaa laskeuduin pilvilinnoistani tähän hetkeen ja aloin kiinnittämään huomiota enemmän ympäröivään yhteiskuntaan. Ahdistuin jatkuvista ilmastonmuutosuutisista ja halusin ryhtyä luonnonsuojeliaksi. Muutaman vuoden ajan pyysin kavereitani lahjoittamaan syntymäpäivänäni rahat lahjan sijaan WWF:lle, mutta oli karu huomata miten 20 lapsesta noin viisi lahjoitti ja muut tulivat juhliini “ilman lahjaa”. Siihen aikaan kuitenkin kaikki yleensä toivat synttärisankarille lahjan. Mitä enemmän ympäristöasioihin syvennyin sitä epäreilummalta kaikki tuntui ja se sai pienen pääni ahdistumaan. Siispä päätin alkaa kirjoittamaan. Ensin päätin alkaa kirjailijaksi, sitten kirja muuttui toiveissa aikakausilehdeksi ja lehti blogiksi. Ja kahden jälkimmäisen väliin ajatukseni jäi koko lukioajaksi. Olin valinnut jo 15-vuotiaana itselleni toimittajakoulun, jonne pyrkisin heti lukion jälkeen. Olin TET:issä Nelosen Radiomedialla ja pääsin Cosmopolitanin lukijapaneeliin. Unelmissani olin Carrie Bradshaw ja kävin välillä vain istumassa Sanomatalossa ja katsoin kun aikuiset naiset kipittivät ohitseni korkeissa koroissaan. Sitten valmistuin lukiosta, hain toimittajakouluun ja jäin ensimmäiselle varasijalle. Ja se tuntui hyvältä. Yhtäkkiä tuntui siltä, että valmiiksi hakattu suunnitelmani tukahdutti minusta kaiken seikkailuhenkisyyden ja luovuuden. Päätin antaa tilaa ajatuksille ja tein töitä kalakauppiaana, kauneuskonsulttina ja vaatemyyjänä. Kävin viidellä matkalla vuodessa ja tajusin, ettei Se koulu olekaan ehkä minua varten. Yhtenä iltana hain huvikseni Helsinki Design Schooliin visualistiksi ja pääsinkin sisään. Nautin joka hetkestä ja voin sanoa inspiroituneeni jokaisesta koulupäivästä. Pääsin työharjoitteluun Miltton Showroomille ja sain stipendin ensimmäistä kertaa koulun historiassa. Yhtäkkiä olinkin vahingossa hyvä.
Nyt olen visualisti. Inspiroitunut ja innokas. Mikä haluaisin nyt olla isona? Yhtä pirskahteleva ja nauravainen kuin Carrie, mutta yhtä rohkea kuin Maria Veitola ja kriittinen kuin Arman Alizad. Sen tarkemmin en juuri tänään sanoa. Pitääkö sitä edes koskaan päättää?
