Voiko töihin mennä ilman meikkiä?
Tein eräänä sunnuntaina testin. Menin töihin kokonaan ilman meikkiä. Uskaltauduin, koska loman jälkeen iho oli päivettynyt ja oloni hehkeä. Katsoin itseäni peilistä ja totesin, etten nähnyt itsessäni mitään korjattavaa. Silti aamurutiinini tuntuivat vajavaisilta. Pyörin keittiön ja kylppärin väliä, enkä oikein tiennyt mitä tekisin sillä ylimääräisellä 20 minuutilla. Otin kulmakynän käteen, mutta laskin sen taas. Lopulta tein lujan päätöksen, että lähden tämännäköisenä töihin ja katson miten muut reagoivat.
Tässä välissä sanottakoon, etten meikkaa mitenkään vahvasti. Kulmat, ripset ja meikkivoide. Silti ilman meikkiä liikkuminen on tuntunut alastomalta. Kärsin vielä myöhäisellä teini-iällä aknesta, jota häpesin kuollakseni. Koitin epätoivoisesti peittää ihoani meikillä jopa hyvien ystävien edessä. Kun akne lopulta parani (ääni happohoidoille, hydrafacialille ja kosteuttaville tuotteille) ihon peittäminen jäi silti tavaksi. Vaikka terveämpi iho saa edelleen hymyilemään, en silti vieläkään ole ollut valmis lähtemään ihmisten ilmoille ilman meikkivoidetta. Ja jos kerta alan meikkaamaan, tulee kulmat ja ripset meikattua samalla. No, nyt tänä sunnuntaisena aamuna havahduin kysymään itseltäni miksi? Mitä oikeastaan peittelen? Ja toden totta katsoin itseäni ja totesin, ettei ole mitään korjattavaa. Ja lähdin töihin.
Olen työskennellyt jo monta vuotta asiakaspalvelutyössä, eikä kukaan pomoistani ole koskaan käskenyt minua meikkaamaan. Silti se on tuntunut itsestäänselvältä, että töihin pitää laittautua. Firmaa kuuluu edustaa. Myydessäni vaatteita kiinnitän huomiota siihen mitä puen, kun taas työskennellessäni aikoinaan kauneushoitolan työvaatteissa panostin enemmän meikkiini. Perusajatuksena asiakaspalvelijan täytyy edustaa jollain tapaa myymäänsä tuotetta, olla helposti lähestyttävä ja iloinen. Mutta mikä määrittää sen, saako hän olla ilman meikkiä? Meikki peittää väsymystä ja tekee ilmeestä kirkkaamman, mutten sano etteikö meikitön ihminen voisi näyttää iloiselta ja kauniilta. Pitäisin outona, jos Stockan lattialla kosmetiikkamyyjä palvelisi asiakkaita ilman meikkiä, mutta en hätkähtäisi meikitöntä pikaruokalamyyjää. Missä menee se raja? Toisaalta taas meikittömyys väistämättä näyttää erilaiselta eri ihmisellä. Tummapiirteinen ja hyvä ihoinen ihminen saattaa saattaa porskuttaa hyvillä mielin ilman meikkiä ilman että kukaan edes huomaa, kun taas vaaleakulmainen ja akneihoinen ihminen saattaa kokea tarvitsevansa ehostusta ja pahimmillaan ilman meikkiä häneltä kysytään ”oletko sairas?” (perustuu tositapahtumiin). Puhuimme samasta aiheesta ystävieni kanssa, kun olimme menossa ulos. Toinen heistä pohti, onko hänen hameensa liian lyhyt. Totesimme, että koska hän on 158cm pitkä ja muutenkin pieni, ei hame näytä hänen päällään liian lyhyeltä. Kun taas sama mekko 180cm pitkällä naisella saattaisi näyttää todella lyhyeltä. Toinen kaverini yhtyi keskusteluun ja valitti, kuinka pieni tissiset voivat hyvillä mielin käyttää tiukkoja toppeja ilman sen suurempia reaktioita, mutta jos hän isotissisenä pukee tiukan topin ylleen on se yhtäkkiä the toppi, jota kaikki katsovat.
Mutta takaisin asiakaspalveluun, Mistä meikkausnormi juontaa juurensa? Täytyykö meillä siis olla meikkiä, jotta voimme kohdata toisemme. Täytyykö meidän näyttää huolitelluilta, jotta voimme palvella ja edustaa. Jos asiaa pohtii tasa-arvon kannalta, on aika epäoikeudenmukaista että naisia vaaditaan laittatumaan töihin, kun taas miehiä ei juurikaan. Tietenkin suurin osa naisista haluaa meikata töihin ja kyllä itsekin kuulun tähän kastiin. En koe, että minua on pakotettu meikkaamaan, mutta on mielenkiintoista miettiä olisiko se ok jos naiset lopettasivat meikkaamisen kokonaan.
Noin vuosi sitten mediassa jylläsi kohu, kun Britanniassa vastaanottovirkailija jäi ilman palkkaa, koska hän ei suostunut käyttämään 5-10 sentin korkokenkiä. Vaatimukset korkeista koroista, meikkauksesta ja jopa hiusten värjäyksestä ovat yleisiä, vaikka laki kieltää eriarvoisen kohtelun (lähde HS). Ymmärrän kyllä, että on ammatteja joihin on ja pitää olla pukukoodit. Ja usein tälläiseen ammattiin pyrkivä ihminen on jo valmiiksi tietoinen ammatinsa ulkonäöllisistä vaatimuksista. Ymmärrän hyvin esimerkiksi univormut, officelookin, korujen käyttökiellon ammatissa jossa ne ovat haitaksi, hiuksien kiinnipitämisen ja vaatimuksen huolitellusta ulkonäöstä. Mutta mielestäni mikään ammatti ei saisi vaatia ihmistä värjäämään hiuksiaan (kuten tässä Brittitapauksessa kävi ilmi), käyttämään väkisin korkeita korkoja ja meikkaamaan ainakaan yhtään enempää kuin työntekijästä tuntuu hyvältä. Kuinka pitkälle riittää oikea asenne ja ammattitaito, vai onko myös viimeistelty ulkonäkö osa pätevyyttä?
Työkaverini eivät huomanneet meikittömyyttäni, enkä kokenut asiakkaiden katsovan minua mitenkään ihmeellisesti. Jopa myymälän spottivaloissa koin peilikuvani ihan hyväksi. Sisältäni kumpusi ylpeyttä ja itsevarmuutta. Olin ylittänyt mieleni asettamat esteet ja hyväksynyt tänään itseni sellaisena kuin olen. Ja uskon, että juuri tämä fiilis kumpusi minusta, sillä sain tuona päivänä huimat kaksi treffipyyntöä Kampin E-tasolla. En ollut uskoa korviani, mutta samaan aikaan aivoissani lensivät yläfemmat. Ei niinkään treffipyynnöstä tai näistä miehistä, vaan pienen sunnuntaitestini saldosta. Viimeistään tämä todisti minulle, että viehättävyytemme on pelkästään korvien välissä. Jos minulla on hyvä olla itseni kanssa ja tunnen oloni hyväksi, olen varmaan kävellessänikin pieni hymy huulilla ja katse ylöspäin. Ja todella usein tälläisen fiiliksen pauloissa olen sattunut kohtaamaan kivoja tyyppejä ja osunut keskelle hauskoja hetkiä. Muistan myös etenkin teiniajoiltani lukemattomia kertoja, kun kipitin bileisiin epämukavissa korkokengissä ja mitä ihmeellisimmissä muotivirityksissä. Tunsin vielä kotona itseni cooliksi tyypiksi, mutta yhtäkkiä keskellä koiranulkoiluttajia ja alepakassisia perheenisiä katseeni valui asvalttiin. Mietin, osaanko kävellä näillä kengillä hyvin ja mitäköhän muut ajattelevat nyt tästä maata laahaavasta sifonkikaavusta. Eikä muuten koskaan kukaan tuntematon edes tuntunut kiinnittävän huomiota minuun.
Ylimielisyys on ällöttävää, mutta itsevarmuus loistaa kuin valo. Sitä ei voi esittää, joko se valo palaa tai ei. Se riippuu päivästä ja hetkestä, mutta kun jollain ihmisellä on se valo päällä, on se viehättävämpää kuin mikään muu. Ja mikä tärkeintä, jos sinä itse hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, mitä väliä sillä on hyväksyvätkö muut?
Kuvat/Pauliina Pohjola