Elossa ollaan

Laittoman pitkä hiljaisuus.

On uskomatonta, miten vähän arjessa on nykyään tunteja. Minne ne katoavat? Eilen illalla katselin juuri nukahtanutta tytärtämme ja ihmettelin, miten hän on jo niin iso.

Olen aloittanut kirjoittamaan ainakin kolmesti, mutta kirjoittaminen on aina keskeytynyt. Kun pääsen jatkamaan, on tekstin sisältö jo kaukana ajankohtaisuudesta.

Meillä on ollut taas hiukan rankempi ajanjakso tämän lapsiarjen pyörittämisessä. Yöt ovat surkeita; meillä herätään niin monta kertaa yössä, että välillä menee laskuissa sekaisin (vaikka yleensä pidän laskua sen vuoksi että saan seuraavana päivänä kauhistella asiaa muille äideille). Joka aamu koskee herätä. En ole edelleenkään oppinut nukahtamaan yhdeksältä, kun lapsi on saatu unille, ja päivällä on niin paljon hommaa, ettei päiväunille ole aikaa. Vai miten muut perheet hoitaa ruuanlaiton?! Tai jos perhe tekee yhdessä ruokaa illalla, niin missä vaiheessa lähdetään kuntosalille tai muihin harrastuksiin? Meillä ei ainakaan pysty kokkaamaan, kun lapsi on hereillä. Hän vaatii jatkuvaa vahtimista ja se, että äidillä on joitain ”omia hommia” (kuten ”ah-niin-rentouttava-hiki-päässä-kokkaaminen”) on niiiin tylsääää että sitten alkaa kitinä tai tihutöiden teko. Joku on joskus ihmetellyt, että ”hassua miten joku ei viihdy kotona!” – viitaten kotihoitajana olemiseen – ja vastaukseni on: KYLLÄ, minä viihdyn kotona mainiosti silloin, kun minulla on mahdollisuus tehdä asioita, mitä kotona tehdään: siivoaminen, ruuanlaitto, pyykkääminen, lukeminen, nukkuminen, TV:n katselu, syöminen. Kun mitään näistä ei saa tehdä rauhassa, mieleni järkkyy ja kotona oleminen alkaa ahdistaa. Minä en saa henkisesti mitään siitä, että istun lapsen kanssa leikkimässä olohuoneen matolla 07.30-16.30, kun astiat kasaantuvat keittiössä ja koko ajan saa pelätä, mitä nyt lähtee lattialta suuhun. Oliko se eilinen leivänmuru? Vai jotain, mihin se nyt tukehtuu?

Lapsia on erilaisia. Onnea vaan, jos teidän tapauksenne tykkää leikkiä yksin, jaksaa olla kahta minuuttia pidempään paikoillaan tai pystyy jo auttamaan kotitöissä. Meidän arki on sitä, että minä vahdin lasta koko sen ajan, kun lapsi on päivällä valveilla, ja illalla vaihdamme miehen kanssa rooleja. Onneksi on vielä pakkasta, ja lapsi nukkuu ulkona ihan hyviä päiväunia. Melkein joka päivä on kuitenkin jo lista hommia odottamassa, kun lapsi nukahtaa. Jos täytyy lähteä jonnekin iltapäivällä menee minulla ensin 30-40 minuuttia laittautumiseen jonka jälkeen pakkaaminen vie 15 minuuttia. Siihen päälle ruuanlaitto ja syöminen, niin siinäpä se päiväuniaika meneekin. Kun pakkaset vaihtuu plussaan niin saan tehdä tuosta huvista kolmanneksen. Siinäpä sitten valitset, mitä teet. Minua ei ole siunattu luonnonkauneudella ja näytän terminaalihoidossa olevalta sarjamurhaajalta jos en pistä maskia naamaan ja kiharra hiuksiani. Kuinka monen ylpeys (ja naiseus!) antaisi periksi tässä asiassa? Että jättäisi laittautumatta. En halua antaa lapsellenikaan sellaista esimerkkiä, että äiti haahuilee ympäri kaupunkia masentuneen hiirulaisen näköisenä. Näin mustat silmänaluset ja ”Ihanaa, kun on pimeää ja kylmää!” -ihotyyppini huutavat apua. Ja tässä vaiheessa ollaan jo ohitettu ”entäs joku pikameikki?” -vaihe. Teatteritason kamaa sen olla pitää.

Tuntemattomien sääliähän minä en kaipaa. Itse olen elämäntilanteeni luonut, ja sen mukaan porskutetaan. Haluan tuntemattomien ajattelevan, että ”Hei, äitiyden ja itsensä huoltamisen voi yhdistää! Ehkä minäkin pystyn tuohon!” ja HA! Halpaan menit! Welcome to the dark side. Ajattele itseäsi kahdenkymmenen vuoden päähän; oletko vanha? No, ainakin näytät siltä. Mutta saatpahan nukkua!!

Anteeksi sarkastisuuteni. Lapsen hampaidenteko saa pirullisuuteni kummasti esille. Meillä on nyt nelisen viikkoa tehty poskihammasta, ja voinpahan sanoa, että huhhuh, miten hankalaa voi olla yhden hampaan teko! Hyviäkin hetkiä on, tietenkin, ja hyviä päiviäkin, mutta se perkeleen hammas ei vaan puhkea. Ja eipä siinä – kun ollaan päästy tästä pirulaisesta niin alkaa seuraavan teko. Meillä on ollut vaikeaa joka ikisen hampaan kanssa. Välillä on tullut kaksi kerralla, se on ollut voitto. Mutta voi lapsi-rukkaa. Ja voi meitä vanhempia.

Onneksi lapsi on aivan ihana. Hurmaava, hauska, suloinen, ilmeikäs, terve ja suurimmaksi osaksi kiltti. Syytän hampaita kaikesta pahasta. Ja ehkä hieman eroahdistustakin.

Siirsimme tyttären omaan huoneeseen nukkumaan muutama viikko sitten. Teimme siis asiat itsellemme hankalammiksi, kun joudumme ravaamaan eri huoneeseen joka yö monta kertaa. Mutta milloin sitten on hyvä hetki siirtää lapsi omaan huoneeseen?! Mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä vaikeampaa opettelu on. Eikä haluttaisi mennä takapakkia. Sovimme, että viisi kertaa on maksimi minkä jaksamme ravata ja sitten otamme tytön väliimme. Tämä yleensä tapahtuu aamuyöstä 3-5 välillä. Sen jälkeen nukutaan kaikki huonosti, kun typy pyörii ja hyörii ja pitää varoa, ettei käänny sen päälle. Yhden kerran tyttö on aamulla herännyt omasta sängystään. Se oli hieno fiilis!

Mutta milloin? Milloin meillä opitaan nukkumaan läpi yön?! En tiedä miten kauan enää jaksan tätä. Hyvin meni hetki, kun sovimme, että joka toinen yö toinen ravaa laittamassa tuttia. Nyt tämä on mennyt siihen, että toinen ei vuorollansa herääkään ja toisen pitää nousta. Eli ollaan alkupisteessä; aina sama turhautuminen keskellä yötä; menenkö minä vai menetkö sinä? Pakko päästä takaisin ruotuun. Saipahan edes välillä levätä yön läpi, vaikka heräsikin itkuun.

Tämmöistä (ja kaikkea muuta mistä en ehdi kertoa) tänne. Toivottavasti ensi kerralla positiivisemmissa merkeissä!

PS. Kunto- ja laihdutusprojekti on enemmän paussilla kuin päällä. Ei mitenkään riitä rahkeet tässä univelassa. Masentaa ja ahdistaa olla lihava. Mietin asiaa kuitenkin joka päivä, ja arkena yritän pitää kiinni siitä, että joka vuorokauteen tulisi 15 tunnin paastojakso, jolloin en syö (esim. iso päivällinen klo 17.45 ja sitten aamupala klo 09 – onnistuu hampaita kiristelemättä). 5:2 ei ole onnistunut; on tullut todella paha olo kun päivässä kuitenkin on aina vauhtia ja ruokaa ei tule tarpeeksi. Lisäksi kaloreiden laskeminen ja aterioiden suunnittelu vie liikaa aikaa ja on työlästä.

Yritän ajatella, että homma paranee kesällä, kun aloitan työt; saan hyötyliikuntaa työmatkoista ja olen poissa kotoa kivojen juttujen parissa 7 tuntia päivässä. Tavoitteena kuitenkin on, että mahdun vanhoihin työhousuihini heinäkuuhun mennessä. Nyt ne menevät juuri ja juuri kiinni ja istuminen on mahdotonta. Työnsarkaa siis on. Jospa tämä rytmi tästä vähän tasoittuisi ja kevään tullen alkaisi taas lenkkeilykin maistua.