Fast & furious
Muun muassa tältä voi näyttää 500 kilokaloria (hirveä kuvanlaatu, pahoittelen)! Paastopäivä nro 2 vuodelle 2016 selätetty. Olo ei ole turhan paha, mutta tekee mieli syödä. Täytettyä croissantia, mascarpone-jäätelöä ja mansikoita, sitruunaista kanapastaa parmesanilla… Joo. Söin juuri maitorahkaa (josta en ikinä opi tykkäämään… jos siihen ei lisää kuohukermaa ja vähän sokeria). 11 tuntia seuraavaan ateriaan. Onneksi yö on välissä 😉
Mietin äsken miten surullista on, jos viikon seitsemästä päivästä ihminen joutuu viettämään kaksi niin, että laskee tunteja seuraavaan päivään. Siinähän menee elämä vähän niinkuin sivu suun. Mutta järki tuli peliin; tämä on vain alun takkuilua, kaikkeen pitää tottua. Viime paastoilusta on paljon aikaa. And let´s be honest: vaihtoehto olisi, että söisin joka päivä, mitä mieli tekisi, ja olisin vuoden päästä aivan val-ta-va. Jos ihminen lihoo pienellä, tasaisella herkuttelulla muutamassa kuukaudessa 5 kiloa vaikka urheilee, niin se kertoo jotain. Sen, että tarkkana on oltava. Ja voisi olla huonomminkin; joissain ruokavalioissa joutuu tarkkailemaan syömisiään 24/7, mitä minä en joudu. Se se vasta surullista ja ahdistavaa on. (Tai se, että uimaranta myy lippuja valasnäytökseen, kun menen kesällä uimaan.)
Harjoittaessani positiivisuusmeditaatiota mietin sitäkin, mikä tekee positiivisista ihmisistä positiivisia. Onko se sisäänistutettua, kotona opittua vai jatkuvan harjoittelun tulos? Itsestäni löytyy sekä Pelle Positiivi että Neiti Negatiivi; välillä olen se aivan sairaan ärsyttävä valittaja, joka ei nää valoa yhdenkään tunnelin päässä, mutta jos kohtaan negatiivisen ihmisen huomaan tsemppaavani häntä kuin mikäkin life coach. Miksen pysty tsemppaamaan itseäni vaikean paikan tullen? Miksi toiselle ihmiselle on niin paljon helpompi olla armollinen kuin itselleen?
Mutta; negatiivisen kääntämisestä positiiviseksi: Kohtasin taas tänään pari kertaa lapseni kanssa tilanteen, jossa olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun kiukusta, turhautumisesta, väsymyksestä tai kivusta, mutta hillitsin itseni ajatellen, ettei lapseni tarkoita olla ilkeä tai satuttaa minua, hän on vasta vauva, eikä ymmärrä. Välillä se unohtuu ihan totaalisesti ja lapsen käytös loukkaa syvästikin tunteita. Ja mikä ristiriita tästä seuraakaan: olenko nyt lapselleni vihainen ja mulkoilenko häntä vaan kulmieni alta, kun hän tulee esittelemään minulle lelujaan niinkuin mitään konfliktia ei olisi tapahtunutkaan, etten vesitä äskeistä kohtausta (tai etten vaikuta skitsofreenikolta)? Odotan jo sitä kun lasta saa rankaista töllintöistä arestilla / ”tuhmanurkkauksella” ja hän ymmärtää sen, että on tehnyt väärin. Miten saat tuhmasti käyttäytyvän 11-kuisen uskomaan, kun kiristys, lahjonta tai uhkailu eivät vielä toimi? Et mitenkään. Se on vaan kestettävä. (Ja miten tästä ”negatiivisesta positiiviseksi” -kappaleesta tulikin taas näin negatiivinen? Hyi hyi.)
Olen ihan älyttömän kipeästi oman lomapäivän tarpeessa (What?! Really? ;)). Välillä mietin kateellisena, miten rikkailla ihmisillä on joka päivä apunaan lastenhoitaja ja siivooja…
Onneksi tämä ei ole vielä masennusta. Mistäkö tiedän? Koska minua naurattaa ihan samperisti kirja ”Onhan tässä palautusoikeus? – Joka naisen opas äitiyden iloihin” (Anne Taintor, Atena kustannus). Tässä pari maistiaista:
PS. Tiedättehän sen hirveän kurkun kutinan, josta väistämättäkin seuraa yskäkohtaus joka vyöryy pysäyttämättömänä kuin oksennus? Miksi, oi miksi se tulee juuri silloin, kun olet laskenut unenpöpperöisen lapsen omaan sänkyynsä?! Penalty: 25 minuuttia uudelleennukuttamista. Yeah!