Toivoton tiistai (vai mikä päivä nyt oli?)
Puhuin viime postauksessani siitä pakahduttavasta rakkaudesta, mitä äiti tuntee lastaan kohtaan. Nyt paljastan jotain hirveää: joskus, pienen pieneksi hetkeksi tuo tunne unohtuu ihan täysin ja tilalle hyökyy alleen jättävä, hyisen jäätävä epätoivon aalto.
Niinkuin tänään.
Aalto kestää vain hetken, mutta sen aikana ehtii ajatella paljon. ”Ei koskaan enää”, ”Hullut tekevät monta lasta”, ”Miten v*tussa minä selviän tästä päivästä? Vielä puolet jälellä!”, ”Milloin minä saan levätä?”
Miksei kukaan kertonut, että kun saa lapsen, on kuin olisi saanut loppuelämäkseen hyvin löysästi kuristavan pannan kaulansa ympärille? Huoli lapsesta on niin sanoin kuvaamaton, ettei enää koskaan voi tuntea olevansa täysin vapaa. Tämä tietysti kielii elämääkin suurimmasta rakkaudesta, mutta ahdistaa voimakkuudellaan. Miten pääni kestää tämän?
Epätoivoissani mietin, ettei näin herkän ihmisen olisi pitänyt koskaan tehdä lasta. Olen epätoivon aallon vyöryessä pelokas, ailahtelevainen ja kaipaan, enemmän kuin mitään muuta, rajatonta aikaa olla ihan yksin puhtaassa ja valkeassa huoneessa jonka täyttää pehmeä sänky, mennä peiton alle, nukkua ja itkeä paha mieli pois.
En ole koskaan ollut mikään puskija; jos kehoni on sanonut minulle, että minua väsyttää / olen sairas / kaipaan hiljaisuutta / ruokaa / liikuntaa, olen mennyt ja toiminut tuon mukaisesti. Se on ollut minulle hyvinvoinnin edellytys. Kehoni on hirveän herkkä kivulle ja erilaisille tuntemuksille – kova nälkä alkaa oksettamaan, väsymys tuntuu kutinana ihon alla ja kun päähän koskee ei kertakaikkiaan kestä mitään hälinää. Tämä on vanhemmuudessa ehkä kaikkein rankinta: se, että pitää unohtaa oma hyvinvointinsa voidakseen hoitaa toista, puskea ja puskea ja taistella päivittäin omaa kehoa vastaan. Se on luonnotonta eikä ole kenellekään hyväksi. Vaan minkäs teet, kun olet arkipäivät yksin.
Tänään olin aamusta saakka ihan luonnottoman väsynyt. Vauvan aamu-unet kaikkia ennusteita vastaan vain 40 minuuttia. Eihän tuossa ehdi edes pieraista. (Kyllä, rouvatkin pieree, pitsi-esiliinansa alla äänettömästi.) Tämä sen jälkeen, kun olin yrittänyt nukuttaa lasta sisälle (ulkona -18C) yli tunnin. Ja kun vein ulos, meni nukahtamiseen 3 minuuttia. Ja ei, ei herännyt siksi että olisi ollut kylmä, päinvastoin. Siitä lähti käyntiin mukava keskipäivä; kurkku suorana kirkumista, rääkymistä, uhmaa (lapsi on 11kk…) ja kiukkua, ei syödä eikä kiinnosta lelut ja itsestä tuntuu siltä että jos nyt en saa laittaa silmiä kiinni niin räjähdän. Nopea kuolema alkoi tuntua houkuttelevalta. Annan lääkkeen (kulmahampaat puhkeamassa). Pitkästä aikaa ihanaa, suloista hymyä. Rakastan tuota pientä. Mutta pakko ummistaa silmät. Hirveää taistelua, kun oma sänky ei kelpaa eikä äiti jaksa taistella parisängyn laitoja ja päätyjä kohti säntäilevän 10-kiloisen Duracell-pupun kanssa. Verhot kiinni, ja vihdoin lapsi nukahtaa syliin. Tunnin unet. Isi tulee. Selvittiin.
On tämä äitinä oleminen ihan hirveää välillä, ei sitä voi kieltää. Onneksi äidinrakkaus on tunteista vahvin.
Ja onneksi on ihana mies, joka pelastaa huononkin päivän.