Uusi kuu ja arjen uudet haasteet
Olemme tällä viikolla olleet 1,5-vuotiaan tyttäremme kanssa harjoittelemassa päiväkotielämää. Kotona hän muistelee (omin sanoin) päiväkodissa kiikkumista ja kavereita, ja aamulla päiväkotiin lähdetään mielellään ja reippaasti työhön lähtevälle äidille vilkutellen, mutta kun eron hetki paikan päällä koittaa niin sitähän se on mitä ne pelotteli – itkua, itkua, itkua. Hylkäämisen tunne, syyllisyys ja hätä vyöryvät vahvasti yli vaikka järki sanoo, että ”tämä on pakko”, ”niin ne kaikki muutkin ovat ensin itkeneet” ja ”kyllä se lapsi tottuu”. Onneksi lähinnä daddy-o on saanut tällä viikolla hoitaa tuon jättämispuolen, kun itse olen paahtanut töissä.
Työt maistuvat mainiosti. Kaiken saa tehdä omaan tahtiin, päteä oman alansa asiantuntijana ja palvella suurimmaksi osaksi iloisia asiakkaita. Kuitenkin; ensi viikosta lähtien iltavuoropäivinä ero lapsesta on kokopäiväinen, kun hän lähtee aamulla päiväkotiin ja minä tulen kotiin kun hän jo nukkuu. Töissä kaikki näkemäni pikkulapset aiheuttavat kaihoisan tunteen (ainakin ne suloiset ei-riehulit) ja ikävä on suuri. Tajuaa ihan uudella tavalla miten riippuvainen oman lapsen läheisyydestä onkaan. Ja miten mainio tapaus onkaan just tämä meidän pienokainen.
On ollut ihanaa seurata miten lapsen ja isän suhde on lähentynyt ja vahvistunut palattuani työelämään. Tytöllä ja isukilla on ihan omia juttuja ja harmituksen hetkellä äiti ei olekaan enää automaattisesti se henkilö, josta haetaan turvaa. Minä saan rauhassa käydä vessassa, ravata ala- ja yläkerran väliä, meikata ja useimmiten myös syödä eikä lapsi roiku koko ajan jalassa tai ulvo sydäntäraastavasti. Hänestä on kuukaudessa kasvanut reippaampi ja enemmän omillaan pärjäävä yksilö, jonka toimintaa ihaillen seurailen kun olemme yhdessä kotona.
Kotona olokin tuntuu paljon rennommalta kun vietän siellä nykyään vaan vapaa-aikaa. Minulle ei selvästikään sopinut ”työnteko” kotona. En osannut erottaa työmaata rentoutumiskeitaasta enkä ikinä osannut täysin relata.
Ensi viikolla lapsi on kaksi kokonaista päivää hoidossa. Yhdeksän tunnin päiviä… Se on varmasti pienelle ihmiselle ikuisuus. Yritän joka päivä hänelle toitottaa, että hänet kyllä tullaan aina hakemaan, mutta eihän hän sitä ymmärrä vielä. Voi kun voitais pikakelata tää vaihe kokonaan.
Huomenna minulla alkaa parin päivän vapaat ja meillä on mökillä rapujuhlat. Ihanaa! Viime kerrasta onkin jo vuosia aikaa. Meinaan tankata lapsen pehmeää tuoksua ja halia ja pusutella varastot täyteen. Odotan tietysti myös rantasaunaa, uimista ja viinilasillisen jälkeen viileän takkahuoneen pehmeään sänkyyn, unettavan raskaan untuvapeiton alle käpertymistä.
Rentouttavaa viikonloppua toivottelee
Mrs T. :)