Mistä asti mielen muuttaminen on ollut huono asia?
Takinkääntäjä. Tuuliviiri. Haahuilija.
Miksi minusta tuntuu siltä, että aikuisuus on tuonut tullessaan ikävän lieveilmiön?
Tässä kaikenmaailman fitness-hapatusten ja itsensä brändäämisen maailmassa tehdään kaikkea täysillä, ja hakataan itsemme muottiin, jossa on sitten pysyttävä – vaikka hampaat irvessä.
Tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Jos kerron jollekulle, että harrastan boulderointia, kuulija yleensä olettaa, että teen sitä täysillä, käytän siihen kaiken vapaa-aikani ja olen tosi pro. Ja kun kerron, että käyn kiipeilemässä kun ehdin, enkä ole harrastuksessani mitenkään tavoitteellinen, ihmiset hämmentyvät.
Tuntuu, että nykyään ei voi enää vain vähän harrastella jotain, tehdä asioita omaksi huvikseen ja terveydekseen. Ja vain niin kauan kuin huvittaa, ja sitten vaihtaa johonkin muuhun. Pitäisi hurahtaa johonkin täysillä ja suorittaa sitä vähintään niin kauan, että on Suomen mestari tai vaihtoehtoisesti tehnyt harrastuksestaan työn.
Harrastukset ovat osa henkilöbrändiä, sitä mitä esität ulkopuolelle olevasi. Jokainen tarkoin valikoitu asia viestii jotain meistä itsestämme. Joogi, viiniharrastaja, maratoonari. Ja vakavasti uskottavalla ihmisellä täytyy olla vähintään yksi harrastus, joka ei ole vain harrastus, vaan elämäntapa.
Mutta mitä jos ei lähde tähän hommaan mukaan, ja luoja paratkoon vielä kaiken lisäksi muuttaa mieltään asioista? Toteaa, että tämä ei olekaan minun juttuni. Tai huomaa, että ehkä olinkin väärässä.
Tämä mielipiteen muuttaminen näkyy myös politiikassa. Poliitikko on ollut aiemmin tiettyä mieltä jostain asiasta. Sitten hän tarpeeksi perusteluja kuultuaan, ja asiaa tutkittuaan, tai tilanteen muututtua, muuttaakin mieltään. Mitä siitä seuraa? Paskaryöppy niskaan. Media penkoo mitä samainen poliitikko sanoi viisi vuotta sitten. Kansa parjaa takinkääntäjäksi. Miten sitä yhtäkkiä ollaankin eri mieltä?
Tärkeintä ei ole mihin suuntaan mielipide on muuttunut, vaan se, että se on perhana muuttunut. Ja eihän se sellainen nyt vaan käy.
Eikö omien virheellisten tai huonoksi todettujen toimintatapojen tai mielipiteiden huomaaminen ja muuttaminen olekaan hyvä asia? Miksi ihminen ei saisi muuttua ja muuttaa mieltään? Miksi meidän pitäisi rakentaa harkittu kuva itsestämme, ja tehdä niitä asioita, joita meiltä odotetaan? Miksi me roikumme määritelmissä, jotka olivat totta joskus, mutta eivät välttämättä enää? Tai määritelmissä, jotka eivät ole ihan totta, mutta kuulostavat paremmalta hieman liioteltuina?
Miksi me emme vaan voi olla muuttuvia, kokeilevia, epäonnistuvia, mielipiteitään harkitsevia ja muuttavia ihmisiä?
Vai kuinka moni meistä voi sanoa olevansa sama ihminen kuin vaikkapa teini-ikäisenä? Aika harva varmaan. Teini-ikäisenä oli vielä keskenkasvuinen, ei tiennyt mitään elämästä, ja hormonitkin sekoittivat päätä. Jep, tämä kaikki on totta. Mutta teini-ikäisenä teimme jotain oikein: me kokeilimme asioita. Testasimme mikä on meidän juttu ja hylkäsimme ne, jotka eivät ole. Jotta sitten aikuisena tietäisimme. Olisimme valmiita.
Kuinka moni on sitä mieltä, että on yhä sama ihminen kuin vaikkapa viisi vuotta sitten? En usko, että kovin moni. Uskon kuitenkin, että aikuisuudelta odotetaan sitä, että elämä olisi jotenkin valmis. Että minä olisin ihmisenä jotenkin valmis. Olisin löytänyt oman juttuni, tietäisin mitä mieltä olen, olisin piirtänyt rajani, ja tuntisin itseni läpikotaisin.
Olen reilun puolen vuoden päässä 30 ikävuoden kilahtamisesta mittariin. Teini-ikäisen mielestä varsin aikuinen. Mutta minun mielestäni ihan yhtä hukassa kuin viisitoista vuotta sitten. Toki tiedän itsestäni ja elämästä niin paljon enemmän kuin vielä viisitoista vuotta sitten. Mutta tiedän myös koko ajan enemmän ja enemmän asioita, joista en edes tiennyt tietäväni.
Olin nuorempana hyvin kärkäs mielipiteissäni. Koin myös vahvaa tarvetta määrittää itseni. Piirtää tiukat rajat, joiden sisäpuolella minuuteni ydin olisi helposti hahmotettavissa.
Sitten jossain vaiheessa tajusin, että kaikki mitä luulin tietäväni minuudestani olikin huteraa korttitaloa. Tarkoin rajattuja asioita, jotka sulkivat syyttä suotta jotain muuta pois. Väkisin tehtyjä rajoja. Epämukavuutta elämän määrittelemättömyyttä kohtaan.
En ole enää mielipiteissäni niin kärkäs (no okei, jossain asioissa ehkä), enkä koe ongelmaksi muuttaa mieltäni. En pelkää kokeilla, jättää kesken ja vaihtaa. Harrastelen hetken tätä, vähän pidempään tuota. En enää koe väärässä olemisen olevan ongelma. En enää pelkää olla rajoiltani epäselvä ja muuttuva. En pelkää muuttaa suuntaa.
Koska vaikka saatan ehkä olla hukassa, en ainakaan esitä mitään muuta.
***
Jatka lukemista:
Pitääkö kumppanin rakastaa sinua sellaisena kuin olet?