Viisi päivää hiljaisuudessa – tällainen oli Bali Silent Retreat!
Annoinkin jo aiemmassa postauksessani vähän esimakua siitä, millainen kokemus Bali Silent Retreat -hiljaisuuden retriitti oli, ja lupasin palata asiaan vielä tarkemmin.
Olin siis Bali Silent Retreat (BSR) -retriitissä viime viikon maanantaista perjantaihin, joka oli toisaalta sopiva aika, toisaalta liian lyhyt (siitä lisää jäljempänä). Retriitti ei tunnusta mitään tiettyä uskonnollista sanomaa (dogmaa), vaan on yksinkertaisesti paikka hiljentymistä, meditaatiota ja joogaa varten. Puitteet ovat vaatimattomat, ja toiminta perinteisen ashram-tyylin mukaista (tiskasimme esimerkiksi itse omat astiamme ja petasimme sänkymme).
Retriitti sijaitsee Balilla lähellä Batu Karu -vuorta, ja maisemat olivatkin varsin upeat. Retriittiä rajasi toiselta laidalta riisipellot, toiselta viidakko. Itse retriitti on kauniista yksinkertaisista rakennuksista ja vehreästä puutarhasta koostuva viihtyisä kokonaisuus, josta löytyy yllättävän paljon tekemistä.
BSR on muuten myös ekoihmisen ihannekohde, koska se toimii erittäin vihrein periaattein (esimerkiksi kierrätyksen ja energian suhteen), ja tarjoilee pääasiassa kasvisruokaa (tarjolla oli kuitenkin ajoittain myös ankanmunia).
Nukuin naisten dormissa, jossa oli yhteensä kahdeksan sänkyä. Joku voisi ajatella, että yksityishuone olisi luksusta, mutta sain ainakin itse lohtua siitä, että samassa huoneessa nukkui muitakin (varsinkin ekoina öinä kun äänimaailma oli vielä outo ja, totta puhuakseni, vähän creepy). Parhaimmillaan huoneessa taisi olla 6 tai 7 ihmistä ja vähimmillään meitä oli vain kaksi. Ja eipä niistä kämppiksistä ole paljoa häiriöksi, kun kukaan koko mestassa ei puhu.
Dormirakennuksen toisessa päässä oli makuutila, ja toisessa osittain avointa ulkotilaa olevat wc- ja suihkutilat. Kyllä, suihkusta näki viidakkoa ja riisipeltoja. Rakennuksessa oli aurinkoenergialla toimivat valot, mutta niitä ei juuri käytetty, vaan pimeän laskeuduttua turvauduimme taskulamppuihin (ja menimme aikaisin nukkumaan).
Kaikessa yksinkertaisuudessaan hommassa oli siis vain yksi sääntö: Retriitin alueella ei saanut puhua. Poikkeuksena tietysti se, että henkilökunnan jäseniltä sai aina tarvittaessa kysyä jotain, mutta vieraille ei siis saanut alkaa jutella, eikä kukaan saanut jutella sinulle. Jos halusit sosialisoida, sinun piti lähteä retriittialueen ulkopuolelle.
En ollut siis koko aikaa puhumatta, ja minullahan oli vain kolme päivää ylipäätään mahdollisuus täyteen hiljaisuuteen, koska maanantaina saavuin ja perjantaina lähdin. Tiistaina jouduin käydä respassa puhumassa, koska he olivat unohtaneet veloittaa kyytini. Keskiviikkona sanoin meditaatio-opettajalle yhden sanan. Torstaina lähdin läheisille kuumille lähteille järjestetylle retkelle, jossa juttelimme muiden vieraiden kanssa normaalisti.
Että ei lainkaan niin paha rasti kuin olisi voinut kuvitella.
Ehkäpä juuri tässä mielessä aika olisi voinut olla pidempikin, jotta puhumattomia aikoja olisi kertynyt enemmän. Tosin puhumattomuus ei ole koskaan ollut minulle ongelma, eikä ollut tälläkään kertaa. Tosin olin silti aika yllättynyt, että nautin torstaina tuntemattomille ihmisille
puhumisesta tosi paljon (erittäin harvinaista minulle). Tässä pitää kuitenkin ottaa huomioon myös se, että olin ollut ennen retriittiä reissussa useita päiviä, joiden aikana en ollut jutellut kovin paljoa hotellien jne. henkilökuntaa lukuunottamatta kenenkään kanssa kasvotusten.
Jos sanoin, että puhumattomuus ei ollut minulle vaikeaa, mikä sitten oli? Koska ei tuo aika retriitissä ihan helppoakaan ollut. Minulle ehdottomasti vaikeinta oli elektroniikan käyttökielto. Retriitissä ei siis saanut käyttää elektronisia laitteita, eikä alueella ollut wifiä.
En siis voinut pitää mitään yhteyttä kehenkään. Olisin toki voinut hankkia puhelimeeni paikallisen netti-sim-kortin, ja käydä käyttämässä sitä sitten retriitin ulkopuolella, mutta yhteyksistä irti oleminen oli kuitenkin haaste, jonka halusin ottaa vastaan. Eikä yhteydenpidon mahdottomuus rehellisesti sanottuna edes ollut lopulta minulle se vaikein ongelma.
Suurin ongelma oli se, etten voinut tehdä asioita, joita yleensä tekisin. Näitä asioita olisivat olleet esimerkiksi valokuvaaminen, tietokoneen käyttäminen kirjoittamiseen, bloggaamiseen, kuvienkäsittelyyn jne. duuneihin, tai kännykän käyttäminen lukulaitteena. En voinut myöskään suunnitella matkan uusia vaiheita, tai vaikkapa lukea uutisia, (joten en esimerkiksi tiennyt ennenkuin viikonloppuna, että Agung-tulivuori oli aktivoitunut jälleen alkuviikosta).
Jossain vaiheessa annoin tässä elektroniikka-asiassa vähän periksi ja aloin käyttää kännykkää lukulaitteena, koska minulla oli pari hyvää kirjaa
kesken, enkä retriitin englanninkielisen kirjaston laajasta tarjonnasta huolimatta saanut omia kirjojani mielestäni. Ja vaikka tiesin, ettei retriitissä oikeastaan olisi saanut kuvata, päädyin kuitenkin ottamaan kuvia salaa muilta vierailta. Tosin torstaina sitten eräs kävijä räiski kuvia aivan viis veisaten muiden yksityisyydestä tai oikeudesta rentoutumiseen – not cool.
Okei, siinäpä tuli lueteltua asioita joita retriitissä ei saanut tehdä, mutta mitä tekemistä siellä sitten oli?
Retriitin aikataulu oli joka päivä saman rutiinin mukainen. Kello 5:30 gongi soi herätykseksi kolme kertaa, ja sitten viisi kertaa kello 5:45 kutsuksi aamun jooga-asanaan ja meditaatioon. 8:30 kuului puugongin ääni sen merkiksi, että aamupala oli pöydässä (ehdoton suosikkini joka päivä). 11:30 alkoi lounastarjoilu ja 16:30 päivällinen, näiden väliin mahtui päivän toinen asana ja meditaatio. Pimeä laskeutui joskus seitsemän kieppeillä ja olin yleensä kahdeksaan mennessä jo oman hyttysverkkoni suojissa peiton alla lukemassa.
Aamupalan jälkeen tein yleensä jotain aktiivista ulkoilua, koska silloin ei vielä satanut. Tiistaina kävin seikkailemassa läheisillä riisipelloilla. Keskiviikkona kävin viidakkopolulla ja luin kirjaa riippumatossa. Torstaina oli vuorossa kuumat lähteet.
Lounaan jälkeen puolestaan alkoi yleensä sataa, joten (mikäli kukaan ei ollut vienyt suosikkipaikkaani) köllöttelin, luin, kirjoitin (käsin) ja torkuin isolla pyörellä tyynyllä retriitin päärakennuksessa. Iltapäivisin osallistuin myös meditaatioon, joka oli välillä ihan hirveää ja välillä jopa ihan ok. Ja kuten jotkut jo tietävät, en ole viileä joogi (ja lisäksi olen kärsinyt sekä polvi- että rannevammasta viimeisten kuukausien aikana), joten en osallistunut joogaan.
Päivällisen jälkeen sitä odottikin jo, että saa mennä nukkumaan. En muista koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin retriitissä. Nukkua posotin helposti 12 tuntia joka yö. Ekana yönä reilusti pidempäänkin. Ja tähän päälle vielä lyhyet päikkärit. Onko ollut univelkaa vai häh? Nukuin paitsi paljon, myös tosi hyvin – siitäkin huolimatta, että kämpässä ei ollut ilmastointia. Sen sijaan retriitin jälkeen olen nukkunut melko kehnosti, ja välillä suorastaan ikävöin retriitin rauhaa.
Tekemisestä vielä sen verran, että retriitissä oli kuumien lähteiden lisäksi myös muita järjestettyjä retkiä, ja muuta ohjelmaa, kuten balilaista kulttuuria käsitteleviä keskusteluja. Lisäksi siellä oli esimerkiksi vesimeditaatiota, meditaatiolabyrintti ja yrttipuutarha, josta poimituista yrteistä pystyi sitten keittelemään teetä. Toki retriitistä pystyi myös vapaasti lähteä tutkimaan lähiseutua. Ja kuten jo sanoin, siellä oli aika hyvä kirjasto.
Mistä en pitänyt retriitissä?
– Vaikka ilmastoinnin puute ei heikentänyt yöuniani, niin kyllähän se ärsytti olla KOKO AJAN nihkeä.
– En voinut sietää toista meditaatio-ohjaajaa. En ole mikään kovin henkistynyt ihminen, ja vaikka olen avoin kaikenlaiselle, olen myös tosi skeptinen ja kyyninen. Tässä kyseisessä ohjaajassa oli jotain, mikä sai minun hermoni riekaileiksi rauhoittumisen sijaan. Istuin siellä meditaatioteltassa hyttysten syötävänä, ja ihanan zen-fiiliksen sijaan mielessäni soi vain ”mitä vittua mä täällä teen, tää on ihan hirveetä paskaa, kauanko tää vielä kestää”. Not my brightest moment. Toisen ohjaajan tunneilla puolestani tunsin itseni ihan superrentoutuneeksi.
– Auktoriteettiongelmani nousi esiin, koska oli asioita joita en saanut tehdä. Se turhautti ja välillä teki mieli heittää seinään mitä vain mikä käteen sattui.
– Vaikka rakastin osittain retriitin ruokatarjontaa, päivälliset eivät olleet suosikkini. Mielestäni kaikki ruoat maistuivat enemmän tai vähemmän samalta, enkä nyt vain sattunut pitämään juuri siitä mausta. Kaikki muut kenen kanssa juttelin, eivät voineet lakata ylistämästä pöydän antimia.
Mikä oli retriitissä parasta?
– Okei tämä on aika kornia, mutta olen ihan aidosti tätä mieltä: Minun mielestäni päärakennuksessa oli niin hyvä energia, etten muista milloin ja missä olisin ollut yhtä tyyni.
– Aamupalalla sai syödä kasoittain hedelmiä ja juoda vaihtuvia hedelmämehuja. Plus ankanmunista tehty munakokkeli oli parasta, jota olen koskaan syönyt. Niin, ja yhtenä päivänä lounaalla tarjottu vegaanipitsa oli ihan törkeän koukuttavaa.
– Nukkuminen, ja rentoutumisen taso ylipäätään, oli jotain ihan toista kun missään muualla.
– Yleisesti ottaen paikka oli niin kaunis ja kokemus kokonaisuudessaan niin erityinen, että sitä on vaikea pukea sanoiksi (aiemmassa postauksessani aiheesta yritin tuoda esiin tätä). Eikä sitä varmastikaan unohda ihan heti!
– Kuumilla lähteillä käyminen. Aluksi paikka vaikutti vähän kämäiseltä, mutta yksi meistä osasi kertoa, että ihan joen rannassa, jokiveden kanssa samassa tasossa oli paikan paras allas. Ja tottahan se oli. Altaan vesi oli tosissaan kuumaa, ja kun se kävi liian lämpimäksi, pystyi helposti vaihtaa joen viileään veteen (katso kuva!).
– Retriitistä sai hyttysmyrkkyä, joka oli jotain jännää hippisekoitusta, joka tuoksui hyvälle, eikä aiheuttanut minun herkällä ihollani ärsytystä. Jeij! Ostin sitä reissuun mukaan.
Näin kokoemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että retriitissä kannattaisi olla ainakin viikko, koska minusta tuntui, että homma jäi vähän kesken. Alku meni niin olosuhteisiin totuttelussa (varsinkin koska olin myös juuri saapunut Balille), että en päässyt vasta kuin oman aikani loppuvaiheessa kiinni siihen mikä oli retriitissä parasta – eli rentoutunut mielentila.
Voisin kyllä suositella kokemusta kenelle tahansa. Tärkeintä retriitissä on mielestäni irtautuminen tietotekniikasta, ja itsensä kanssa hiljaisuudessa oleminen. Jos meditaatio tai jooga ei ole sinun juttusi, niihin ei ole pakko osallistua. Voit mennä retriittiin vain olemaan hiljaa, rentoutumaan ja mietiskelemään. Tai nukkumaan ja syömään.
Sitä ei vaan voi liikaa korostaa, kuinka rentouttavaa on tietää, että ruoka on pöydässä kellon tarkkuudella. Eikä aterioiden välissä ei tarvitse tehdä mitään jos ei siltä tunnu. Vaikka aluksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten tehnyt töitä (tai jotain järkevää), loppua kohden pystyin jo rentoutua ja jopa nauttia olostani.
Kaiken kaikkiaan retriitti oli ehdottomasti ikimuistoinen kokemus, jonka herättämiin olotiloihin ja ajatuksiin palaan varmasti vielä vuosienkin päästä.
Ja hupsis tulipas pitkä teksti!
Lisää infoa retriitistä löydät täältä.
***
Jatka lukemista: