Olenko olemassa jos kukaan ei muista minua?

Joskus haluaisin vain unohtua jonnekin. Elää yksin kissojeni kanssa metsässä pienessä mökissä susien ja karhujen mailla. Haluaisin että kukaan ei muista minua. Kukaan ei tietäisi olemassaoloani, koska sillon sillä ei ole mitään merkitystä. Olisin vain minä. 

Tosin en viihtyisi unohduksissa metsän keskellä, koska ensinnäkään en voi sietää ulkohuusseja, joten mökkini tulisi olla erittäin hyvin varusteltu. Veden voisin hakea itse lammesta. Mutta mitä iloa olisi mistään kun ei voisi nauraa kenenkään kanssa! Rakastan olla sosiaalisesti läsnä, vaikka toisaalta nautin yksinolosta välillä liikaakin. 

Haluan unohtua, koska minua pelottaa. En uskalla toteuttaa itseäni. Olen luopunut haaveistani vain, koska joku lähipiirissäni on saavuttanut ne ensin. En uskalla hakea kouluihin, joihin minulla olisi mahdollisuus päästä. Koska mitä sitten tapahtuu? En tiedä! Kaikkein pelottavinta on kun ei tiedä missä on vuoden, kahden tai kolmen päästä. Mitä jos olen samassa pisteessä kuin nyt? 

Minulle on aina sanottu että pääsen Teatterikorkeakouluun. Itse en uskonut siihen, mutta ajattelin että ehkä ne siellä raadissa näkevät saman kuin opettajani, mitä se sitten ikinä onkaan, koska itse en sitä näe. Näen vain kaikki virheet ja puutteet mitä minussa on. Tiedän että olen hyvä, mutta en usko siihen. Pelkoni epäonnistumisesta on voittanut rohkeuden yrittää. 

Haluan jakaa seuraavan ihanan huonolaatuisen kuvan kanssanne, koska tämä sai minut hymyilemään tänä aamuna. Mies kantoi lapiossa koiransa kakkaa koirapuiston reunalta toiselle reunalle roskisten luo, tuon ihanan pienen otuksen roikkuessa hänen takissaan. 🙂

Meinasin toivottaa hyvää maanantaita! Jep. Hyvää torstaita! Ehkä kirjoitan vielä kolmannenkin tekstin tämän vuorokauden puolella. Pusmoi!

<3:llä Ronja-Maaria (kirjoitin ensin TONJA..)