Helsinki
Rakastan Helsinkiä ja napsin yks päivä tämmösiä muuten vaan kuvia. Sanon aina että en välitä muiden mielipiteistä, mutta oikeasti pelkään helvetisti kaikkia sanomisiani ja tekemisiäni. Reagoin kaikkeen, mutta en kestä jos joku sanoo minulle vastaan. Sitten jos joku kehuu tai sanoo että aivan, niin mietin että valehteleekohan se tai sanoo vain mieliksi niin.
Tavallaan siis toivon että joku sanoisi minulle että miksi urpo kuvaan edes harrastuksena että eikö kannattaisi käyttää se aika johonkin muuhun, mistä voisi olla hyötyä. Mutta kyllä siellä on se Ronja, joka haluaa kuulla ”VAU, tosi hieno”. Ehkä siksi että äiti ei ikinä ole sanonut niin. Kaikki on aina vain ollut ihan hyvää, ihan hienoa, ihan kaikkea. Eli keskinkertaista paskaa. Keväällä näytin ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen äidille piirustukseni ja kun sanoin ”että eikö oo ihan hyvä”, äidin vastaus oli: ”no, haluatko kuulla rehellisen mielipiteen”. Se meni sitten siinä. Muistan kun kerran lapsena kävelin äidin kanssa kotiin ja mulla oli kamera kaulassa. Äiti sanoi että ”NYT, nyt on hyvä hetki”, kun kaks puliukkoa jotain heilui kadunvarressa. Jotain säädin kameran kanssa, napsasin kuvan, mihin äiti sanoi ”no nyt se hetki meni jo, ihan turhaan otit kuvan”. En ikinä osannut tehdä mitään oikein. Äiti on kyllä tukenut meitä lapsia kaikessa ja aina ollut todella kannustava, mutta ikinä en ole saanut oikeita kehuja tai kuulla ylpeyttä äitini äänestä yhdestäkään työstä. Myös äidin kriittisyys itseään kohtaan on tarttunut minuun jo pienenä.
Kattelin noita kuvia ja mietin sitä miten paskoja ne on, mutta sitten muistin että sehän on se mun koko idea – tehdä rumaa. Eli onnistuin, jipii. No ei nuo kyllä silleen tietyllä tavalla rumia oo ku niissä on ihmisiä ja luontoa (mikä on aina kaunista), mutta huonoja. Eli siitä tulee se rumuus, joo. Kelasin myös että niinhän mä opin paremmin! Tekemällä väärän kautta. Sitten sitä näkee ja tajuaa helpommin mikä on pielessä ja miksi ja miten jokin asia kannattaa tehdä toisin.
Ja kun haukun omat juttuni valmiiksi, ei kenenkään muun kommentti voi enää satuttaa.
Puspus, Ronja-Maaria