RUMA - Sivu 2 6:stä - En tiedä mikä minä olen tai mitä minusta tulee. Kymmenen vuotta sitten kuvittelin että 27-vuotiaana minulla on ura näyttelijänä, olisin matkustellut ympäri ämpäri maailman, tehnyt avustustöitä ulkomailla sekä koti jonkun toisen kanssa. Ja että elämä olisi huolettomampaa! Mikään ei mennyt niin kuin suunnittelin ja unelmat ovat hiipuneet. Tänään, tässä ja nyt, en jaksa olla se täydellinen Ronja, josta kaikkien tulisi pitää. Tänään olen minä. Pohdintoja elämästä.

20.10.2016 ronja-maaria

Rahat loppu

Joka kuukausi sama tilanne. Kaks viikkoa ja tili on tyhjä. Sitten lainataan rahaa, muutama kymppi äidiltä ja muutama kymppi kavereilta. Nyt aion pärjätä loppukuun omillani jotta saan tilanteen tasattua. Enää 12 yötä ja pätäkkää pamahtaa taas hetkeksi tililleni. Miten pärjään sinne asti? Ei helvetti kuolen nälkään ja kissoilta loppuu pissahiekat.

Pakko myydä tavaraa, mutta se luopumisen tuska jostain takista, mitä en ole käyttänyt kuin kerran viimeisen kolmen vuoden aikana. Ja sillä rahamäärällä pärjään juuri ja juuri yhden illan. Olen asunut lähes kymmenen (10!!) vuotta omillani enkä vieläkään ole oppinut käyttämään rahaa. Tai siis oppinut olemaan käyttämättä. Vaikka saisin tässä kuussa 2 000 euroa enkä ensi kuussa mitään, käyttäisin ne rahat siltikin parissa viikossa. Ostaminen on niin helppoa ja mukavaa ja ihanaa ja hetken tuntuu että mitään huolia ei koskaan ole ollutkaan eikä tulekaan, ja sitten se kaikki romahtaa jollain kassalla kun kortti ei enää menekään läpi. Milloin minä opin?

Ehkä onnistun selviämään 1,5 vkosta jos raportoin kaiken tänne? Hitto kun tämä kirjoittaminenkin nykyään tökkii enkä osaa enää muodostaa lauseita enkä muista sanoja ja olen paska ja vihaan kaikkea. Eli ei. Liian painostavaa. Aina kun suoriudun jostain, mikä vaatii enemmän panoksia, saan ostaa yhden tavaran tai vaatteen. JOO! Koska en voi nyt ostaa yhtään mitään, merkkaan ylös suoritukset ja palkitsen itseni sitten kun taas ”olen rahoissani”. Se voisi toimiakin ja sitten sitä ehkä miettii tarkemmin mihin kolikkonsa pistää. Kyseisellä menetelmällä olen tänään ansainnut itselleni jo kolme ostosta! Yhdellä postauksella pitää kyllä ansaita enemmän. Vaikka kaksi ostosta. Kohta postaan kahden lauseen tekstejä. Ää. Miksi kaikki on niin vaikeaa ja miksi teen kaikesta vaikeasta entistäkin vaikeampaa?

Alunperin en edes tullut tänne kirjoittamaan tätä rahahössötystä vaan semmosta hauskaa tekstiä. Ja oon kirjottanu vaikka kuinka monta luonnosta ja vaikka minkälaisia tekstejä, mutta sitten loppuu keskittymiskyky enkä julkaise mitään. Ehkä mun tyyli voi olla vähän tönks tönks, semmonenhan mää oon muutenki. Ja vaihdan yhtäkkiä kirjoitusasua ja fiilistä ja hiustenväriä. Keksin jo uuden ongelman, mutta sen unohdin samantien. Että semmosta.

Se on taas moro nääs ja kattellaan.

Rakkaudella,

Ronja-Maaria

ps. kuuluuko nuo avainsanat kirjottaa risuaidoilla?? #ENYMMÄRRÄ. Heh.

Avainsanat: #flower #power #nomoney #poor #hands #what #who #where

suhteet oma-elama mieli raha

1.10.2016 ronja-maaria

Helsinki

Rakastan Helsinkiä ja napsin yks päivä tämmösiä muuten vaan kuvia. Sanon aina että en välitä muiden mielipiteistä, mutta oikeasti pelkään helvetisti kaikkia sanomisiani ja tekemisiäni. Reagoin kaikkeen, mutta en kestä jos joku sanoo minulle vastaan. Sitten jos joku kehuu tai sanoo että aivan, niin mietin että valehteleekohan se tai sanoo vain mieliksi niin.

Tavallaan siis toivon että joku sanoisi minulle että miksi urpo kuvaan edes harrastuksena että eikö kannattaisi käyttää se aika johonkin muuhun, mistä voisi olla hyötyä. Mutta kyllä siellä on se Ronja, joka haluaa kuulla ”VAU, tosi hieno”. Ehkä siksi että äiti ei ikinä ole sanonut niin. Kaikki on aina vain ollut ihan hyvää, ihan hienoa, ihan kaikkea. Eli keskinkertaista paskaa. Keväällä näytin ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen äidille piirustukseni ja kun sanoin ”että eikö oo ihan hyvä”, äidin vastaus oli: ”no, haluatko kuulla rehellisen mielipiteen”. Se meni sitten siinä. Muistan kun kerran lapsena kävelin äidin kanssa kotiin ja mulla oli kamera kaulassa. Äiti sanoi että ”NYT, nyt on hyvä hetki”, kun kaks puliukkoa jotain heilui kadunvarressa. Jotain säädin kameran kanssa, napsasin kuvan, mihin äiti sanoi ”no nyt se hetki meni jo, ihan turhaan otit kuvan”. En ikinä osannut tehdä mitään oikein. Äiti on kyllä tukenut meitä lapsia kaikessa ja aina ollut todella kannustava, mutta ikinä en ole saanut oikeita kehuja tai kuulla ylpeyttä äitini äänestä yhdestäkään työstä. Myös äidin kriittisyys itseään kohtaan on tarttunut minuun jo pienenä.

Kattelin noita kuvia ja mietin sitä miten paskoja ne on, mutta sitten muistin että sehän on se mun koko idea – tehdä rumaa. Eli onnistuin, jipii. No ei nuo kyllä silleen tietyllä tavalla rumia oo ku niissä on ihmisiä ja luontoa (mikä on aina kaunista), mutta huonoja. Eli siitä tulee se rumuus, joo. Kelasin myös että niinhän mä opin paremmin! Tekemällä väärän kautta. Sitten sitä näkee ja tajuaa helpommin mikä on pielessä ja miksi ja miten jokin asia kannattaa tehdä toisin.