Kadonnut: Liikuntamotivaatio

Jos aineettomista asioita voisi tehdä katoamisilmoituksen, tekisin sellaisen heti. Liikuntamotivaationi, missä olet?

Olen aina pitänyt liikunnasta ja pienestä pitäen olen urheillut lajin jos toisenkin parissa. Ensin viiletin kaunoluistimet jalassa jäähallissa ja pesismaila kädessä hiekkakentällä, sitten siirryin juoksun ja pituushypyn pariin yleisurheilukentälle ja lopulta ravasin monta kertaa viikossa koristreeneissä ja -peleissä. Kymmenisen vuotta sitten löysin itseni kuntosalilta ja jumppatunneilta, ja siitä innostukseni sitten lähti − välillä vähän käsistäkin: Viihdyin salilla neljästä kuuteen kertaa viikossa, kalenteriin oli merkitty lähes jokaiselle päivälle jokin ryhmäliikuntatunti, joskus useampikin, ja lisäksi kävelin päivittäin koiran kanssa pitkiä lenkkejä. Reilun vuoden mukana ehti olla myös viikottaiset potkunyrkkeilytreenit. Kunnes saapui vuosi 2014. Huono, elämäni huonoin vuosi.

Alkuvuodesta loukkasin selkäni pahasti ja olin monta päivää liikuntakyvytön. Ensimmäisen kerran selkä oli hajonnut liukastuessani jo pari vuotta aikaisemmin ja nyt uusi tälli vain pahensi tilannetta. Lääkärin määräyksestä ja kovien kipujen vuoksi kaikki muu liikunta paitsi kävely piti jättää moneksi viikoksi. Ja se kävelykin oli todella vaivalloista. Kun selkä sitten vihdoin alkoi tervehtyä, oli muunlaisten vastoinkäymisten vuoro. Asia ja tapahtuma toisensa jälkeen oli negatiivinen, ja niiden kanssa taistellessa väsyin niin, etten jaksanut enää palata entiseen liikuntarytmiin. Kesällä kävin silloin tällöin urheilutalolla salilla ja uimassa ja tunsin pääseväni uuteen nousuun.

Mutta syksyn tullen selkä sanoi jälleen riks, raks ja poks. Harmit ja huolet eivät jääneet edelleenkään vain siihen, ja mielialani alkoi olla todella maassa. Ahdisti ja itketti ja tuntui kuin päälläni olisi sumuverho. Öisin en saanut kunnolla nukuttua ja päivisin väsytti, väsytti ja väsytti. Varoitusmerkit olivat ilmassa, mutta en ottanut niitä tosissaan. En suostunut myöntämään itselleni tai muille, että olen aivan loppu, vaan päätin, että minähän jaksan ja selviän. Kun joulun vapaapäivinä nukuin lähes kellon ympäri ja yöpaidan vaihto päivävaatteisiin tuntui järjettömän vaikealta, ymmärsin viimein itsekin tilanteeni vakavuuden. Vuoden vaihteessa menin tapaamaan lääkäriä. Diagnoosi: Keskivaikea masennus. Hoitokeino: Lepo.

Nyt voin jo paremmin, olen palannut pitkältä sairaslomalta takaisin töihin ja opettelen muutenkin taas normaalia elämää. Normaalista elämästäni puuttuu kuitenkin edelleen iso pala, liikunta. Vaikka terveys ja kunto jo sallisivat, en vaan saa itseäni liikkumaan. Koiran kanssa on toki pakko edelleen ulkoilla, mutta ikä painaa jo karvakaveria niin, ettei se enää jaksa kävellä pitkiä matkoja ja lenkit etenevät hitaasti maisemia katsellen ja puskissa pyörien. Salille ja urheilemaan on toisaalta ikävä, mutta motivaatio ja liikunnan ilo ovat piilossa jossain. Tämän blogin toivon toimivan motivaattorina itselleni, ja mahdollisesti jollekin muullekin samassa tilanteessa olevalle, uuden alun etsimisessä.

May the force be with us.