Viha muuttuu rakkaudeksi tarinoissa

3.11.2026

+4

Aurinko nousee 08.13

Aurinko laskee 15.49

Hei sinne ruudun

toiselle puolelle

Olet astunut blogiini

Runouden sävelin

Lämpimästi tervetuloa

Tänään kolme tarinaa. Kuinka joulun vihaajat, muuttuvat joulua rakastaviksi ihmisiksi.

Kolme, 3, täysin eri tarinaa. Ydin on sama (joulun vihaajista, joulua rakastaviksi).

Olen tarinan kertoja… On siis fiktiivisen tarinan aika.

Ja tarina alkaa.

Emil on parrakas mies.

Elantonsa hän hankkii auton ratissa.

Hän ei voi sietää joulua. Ja miksi. No totta kait siksi, että Emilin mielestä joulu on pintakiiltoa, stressiä, pakonomaiseen iloon kietoutuneena.

Hän vihaa ruuhkaa. Ja soittaa torvea auton ratin takaa tiuhaan. Suloisessa tuhansien järvien maassammehan torven soitto ei ole tapana. Toista on, vaikkapas Espanjassa, palmujen katveessa.

Jouluna hänellä on lomaa. Emil pakkasi kassinsa ja pakeni kaupungin vilinää, etenkin ostoskeskuksien joulu ruuhkaa pohjoiseen. Pieneen syrjäiseen erämökkiin.

Ja mökki olisi tietenkin karu. Ei joulukuusta, ei lahjoja. Ei notkuvaa joulupöytää, ei edes joulukoristeita.

Kaiken ollessa synkkää. Mutta sitähän hän juuri tahtoikin. Viettää vihaamansa joulun ilman joulua.

Erämökkiä ympäröivä korpikuusikko huokui hiljaisuutta. Puiden oksien ollessa lumiset, mustan kaamos yön syleilyssä. Tuuli ulvoi puiden latvoissa. Oli jopa aavemaisen karua…

Luonto oli yhtä kylmä ja torjuva, kuin Emilin sydän.

Emil istui kamiinan edessä, juoden mustaa kahvia, rauhassa kaikelta jouluhössötykseltä.

Jouluisena aamuna Emil istahti mökin kuistille. Henkäisten syvään. Pakkanen. Ilman ollessa puhdasta.

Yön aikana sakea puuterilumi oli peittänyt tienoon, maiseman ollessa häikäisevän kaunis.

Luonto näyttäytyi päivän valossa, aivan eriltä, kuin illan ja yön hämärässä.

Emil päätti lähteä kävelemään lumikengillä syvemmälle metsään.

Valtavat kuuset notkuivat raskaiden, valkoisten lumihuntujen alla.

Jopa katajanoksat olivat kuorruttautuneet kimmeltävillä jääkristalleilla. Jääkiteet hohtivat kuin arvokkaat timantit katajanoksilla. Matalan talviauringon maalatessa taivaanrannan käsittämättömän kauniilla väreillä. Vaaleanpunaisesta syvän oranssiin. Valon heijastuessa hankien pinnasta.

Metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vain lumi narskui Emilin lumikenkien alla.

Kävellessään, hän huomasi lumessa jälkiä. Jäniksen loikkia.

Silloin se iski häneen: tämä oli joulua.

Ei kauppojen kassakoneen kilinä. Vaan luonnon oma, ikiaikainen rauha, puhtaus. Pysähtyminen. Luonto oli pukeutunut juhla-asuunsa, juhliakseen Rauhan ruhtinaan, Maailman valon… syntymää.

Kun Emil palasi erämökille, hän ei enää tuntenut vihaa.

Hän haki ulkoa pienen, tuulen murtaman kuusenoksan ja asetti sen pöydälle maljakkoon. Sen raikas, tuoksu täytti tuvan.

Illalla taivaalle syttyivät loistavat revontulet, jotka tanssivat vihreinä ja purppuraisina nauhoina mustalla taivaalla.

Emil seisoi kuistilla katselemassa tuota luonnon tarjoamaa huikeata valoshow’ta, hymyili ja tajusi, että hän oli vihdoin löytänyt joulun – ja rakasti sitä koko sydämestään.

Mies, joka ei voinut sietää joulua, oppi rakastamaan joulua.

Kun yhden tarinan saa pisteeseen, kutsuu jo toinen tarina tarttumaan sulkakynään.

Desiree, on tarinani päähenkilö.

Desiree vihaa joulua.

Joulun hän viettää töissä. Isossa ostoskeskuksessa. Jouluaattonakin hän työskentelee liki puoleen yöhön.

Ihmiset tuuppivat toisiaan kaupan jonossa ja ovat kärttyisiä, kun joutuvat jonottamaan. Joululahjansa maksua, tämän jälkeen paketointia.

Desiree on lähdössä tammikuuksi Thaimaaseen.

Hän odottaa lomaa jo kovin. Ja on hakenut matkalaukut valmiiksi.

Joulun kaupan kassakoneen kilinä, mahdollistaa Desireen Thaimaan loman.

Joten hän oppi rakastamaan joulua.

Desiree vihasi joulua, mutta palkkapäivänä rakasti.

Nainen, joka vihasi joulua, oppi rakastamaan joulua.

Kun yhden tarinan saa pisteeseen, kutsuu jo täysin uusi tarina tarttumaan sulkakynään.

Ja tarina alkaa.

Viola on kärttyinen, vanhus. Hän vihasi joulua yli kaiken. Iva on hänen puhetyylinsä. Negatiivisuuteen kietoutuen.

Hänen mielestään koko joulukuu on sietämätöntä hössötystä. Ihmiset juoksevat tukka putkella paikasta toiseen. Jopa joulumusiikki on liian imelää Violan makuun.

Viola aikoo vetäytyä joulukoristeettomaan rauhaansa, laittaa verhot kiinni. Ja odottaa synkkänä, että pyhät vierähtävät pian ohitse.

Kunnes, jokin liikahti Violan sydämessä. Illan hämärtyessä.

Ja tämän johdosta hän rupesi leipomaan joulutorttuja.

Kun ensimmäinen satsi joulutorttuja valmistui, Viola haukkasi herkullista joulutorttua. Rapea taikina mureni suussa ja makea luumuhillo vei mennessään kaiken sen katkeruuden, jota hän oli kantanut sydämessään.

Torttujen jouluinen tuoksu sulattivat Violan jäisen sydämen. Hän oppi sinä iltana rakastamaan joulua uudelleen .

Joulupäivän aamuna koettiin ihme. Ennen niin negatiivinen, ilkeä ja katkera Viola käveli naapurin ovelle tonttulakki vinossa ja hymy huulillaan. Hän ei pitänyt saamaansa iloa vain itsellään, vaan hän leipoi torttuja jopa joululahjaksi naapurilleen, kietoen ne kauniisiin sellofaaneihin ja punaiseen naruun.

Kärttyisestä, elämän katkeroittamasta, harmaasta joulunvihaajasta oli tullut korttelin lämpimin joulun tuoja.

Ja tämä oli joulun ihme.

Ja näiden kolmen tarinan opetus oli seuraavanlainen: Onko tullut aika muuttaa (joulun) vihaaminen, rakkaudeksi?

Suurenmoista, että olet blogissani runouden.

– Runoilijatar

Lukemisiin