0,02€ Joan Didionista
Älä käsitä väärin. Minä pidän suurten ajattelijoiden lainauksista ihan yhtä paljon kuin seuraavakin tyttö. Siis ihan hirveän paljon. Voin viettää tuntikausia somessa kaivautuen hakutunnisteisiin ”quote” ja ”inspirationalquote” ja ”feministquote” ja ”quoteschmuote”
Ne auttavat jaksamaan, tekevät minusta paremman äidin ja saavat minut urheilemaan – ainakin teoriassa.
Mutta se on tyrmäävä jäävuoren huippu, kun sen pitäisi olla vilkkuva liikennemerkki. Se on kuvien palvontaa par excellence. Se on ansa. Älä mene siihen ihan kokonaan!
Lainauksien lukemiseen käytetty aika on nimittäin aina pois jostain muusta. Vaikkapa näiden suurten ajattelijoiden suurteosten lukemisesta. Vaikkapa omasta ajattelusta.
Yksi suuri ajattelija, joka on viimeaikoina trendannut netissä, on tietysti kaikkien runotyttöjen runotyttö, legenda emerita Joan Didion. Ja runotytöllä tarkoitan tässä nyt kovinta kirjoittajaa ikinä. Sellaista, jonka virkkeet ovat pidempiä kuin Volter Kilven. Sellaista, jonka ajatukset ovat niin puhtaita, että hirvittää, koska ne paljastavat aina jotain todellista. Sellaista, mitä on vaikea itselle myöntää. Sellaista, jonka redusoiminen muutaman sanan inspiksiksi on silkkaa hulluutta. Ja kaiken lisäksi aivan turhaa.
Didion on nyt tietysti pinnalla siksi, että hänen viisaasta, jännittävästä ja tyylikkäästä elämästään ollaan vihdoin ja viimein tekemässä kattavaa dokumenttia ja siksi, että hän on muotimerkki Célinen kasvo kahdeksankymppisenä.
Mutta hän on niin paljon muuta kuin lauseet, jotka mahtuvat roosanväriseen retroneliöön, tai rimpulasääriin täydellisissä trumpettifarkuissa. Hän on journalisti, romaanikirjailija, ja maailman parhaan elokuvan, Aina lähelläsi, käsikirjoittaja. Hän on esseisti, joka on 1960-luvulta lähtien kirjoittanut sujuvasti niin Height-Ashburysta, vesilaitoksista, byrokratiasta, kuvataiteesta, kirjoittamisesta, lapsen kuolemasta kuin naisasialiikkeestä. Muutamia mainitakseni.
(Käänsin muuten vuonna 2012, vastasyntynyt vauva sylissäni, Didionin esseen The Women’s Movement nyt jo kuopattuun Basso-lehteen. Muuten häneltä on suomennettu vain kolme kirjaa lähes kahdestakymmenestä. Surkeaa, sori vaan.)
Tänään, aivan kuten milloin tahansa, on hyvä aika laittaa puhelin pois ja mennä kirjastoon. Sinulla on naisena oikeus ottaa kokonaisuuksia haltuun.
Etsiä kaikki ne naiset käsiisi, jotka ovat koskaan ajatelleet mitään ja uskaltaneet laittaa sen ylös.
Yllättyä siitä, kuinka ohuita ja luontevia kirjat loppujen lopuksi ovat.
Yllättyä siitä, kuinka samalla tavalla meidän kaikkien alitajunnat toimivat.
Koska kuka on kirjoittanut seuraavaa: ”Ehkä minä pitelin kaikkia ässiä käsissäni, mutta mistä pelistä olikaan kysymys?”
Hyvää naistenpäivää, Lily!