Minä tässä moi,
sinun sisäinen äänesi vaan.
Mikset vastaa? Jos sinusta tuntuu välillä siltä, ettet tule ymmärretyksi, niin arvaapa miltä minusta tuntuu juuri nyt. Täällä minä inisen päivästä toiseen, kaikkien sinun mokiesi, entisten miestesi, menetettyjen urahaaveidesi, äitiysmääritelmien, valkoisen sinun ja ruskean sinun älämölön keskellä, etkä sinä yhtään kuule tai ole kuulevinasikaan.
Ei ole helppoa, ei.
Mutta juuri nyt sinä olet yksin. Niin yksin, että kuulet oman sykkeesi navassasi. Yksin kaikkien tehtyjen ja tekemättä jääneiden päätösten kanssa. Niin yksin, että sängystä nouseminen ei tahdo onnistua. Tarpeeksi yksin siis, jos et enää edes muista millaista on olla tekemisissä jonkun kanssa.
Hyvä.
Minä nimittäin haluaisin vihdoinkin toivottaa sinulle hyvää kolmattakymmenettä ensimmäistä syntymäpäivää. Yritin koko viikon päästä läpi, mutta linja tuuttasi varattua kun sinä halusit velloa vihapuheessa ja itkeä salaa suihkussa puristellen mahaasi ja finnejäsi, ja nyökytellä itseksesi kaikille niille mulkuille, joiden mielestä tämä blogi on olemassa vain sinun huomionhakuisuuttasi eikä mitään ruskeita tyttöjä ole missään, ei ole koskaan ollut täällä eikä varsinkaan tule olemaan, jos se on heistä kiinni.
Joko tuli valmista? Voitaisiinko nyt mennä itse asiaan? Minä olen sinä, joten minä tiedän miten kurjalta sinusta tuntuu juuri nyt. Miten kurjalta sinusta on tuntunut jo pitkään. Minä olen täällä sinua varten.
Sinua, joka heräät joka ikinen aamu klo 5:45, jotta saa juotua kupin kahvia ja luettua kaksikymmentä minuuttia kirjaa. Se on ainoa hetki päivästä, kun sinulla on aikaa itsellesi.
Klo 6:50 – herätä lapsi.
Klo 7:35 – lähde päiväkodille
Klo 8:00 – hyppää ratikkaan
Klo 8:30 – aloita työt
Klo 15:55 – lähde päiväkodille
Klo 17:30 – syötä, leiki, halaa, pyykkää, kokkaa, pakkaa, opeta, halaa, juttele, halaa, leiki. Älä unohda hymyillä.
Klo 20:00 – lue, lue, lue, loruta, laula, silitä, suukota, juttele, peittele. Hymyile nyt vaan.
Klo 20:30 – jatka töitä, koska et saa tunteja päivän aikana täyteen, tee free-töitä, jotta voit kustantaa itsellesi ja lapsellesi asioita, joita sellaisilla perheillä on, joissa on kaksi aikuista. Kuten ruotsinristeily. Tai kunnon ulkoiluvaatteet. Tai pahimmassa tapauksessa, nuku.
Klo 01:00 – mene nukkumaan, jos pystyt.
Kun tulee viikonloppu, mene leikkitreffeille muiden uhmaikäisten kanssa, puistoon, sealifeen, lelukauppaan, namikauppaan ja pillimehulle. Siivoa, kokkaa, pakkaa, halaa, laula, loruta, lue, lue, lue. Kun tulee lapsivapaa viikonloppu, tee free-töitä, jotta voit kustantaa itsellesi ja lapsellesi asioita, joita sellaisilla perheillä on, joissa on kaksi aikuista. Kuten hedelmiä ja vihanneksia. Tai leffalippuja. Tai pahimmassa tapauksessa, nuku. Siivoa, kokkaa, pakkaa.
Käy ulkona baarissa ja totea, että siellä ei ole mitään sinulle. Kuinka monta kertaa ja millä tavoin ajattelit vielä vastata retorisiin toteamuksiin ”en oo koskaan pannut ketään sunväristä” tai ”aa sä oot siis milffi”?
Älä edes aloita mistään treffeistä. Siitä, kuinka yrität kertoa elämästäsi puhumatta liikaa lapsestasi, jokaisen tietoisen ja tiedostamattoman hetken täyttävästä entiteetistä, jonka vuoksi ylipäätään olet käynyt tänään suihkussa, repinyt salaattia kulhoon ja maksanut kotivakuutuksen.
Siitä, kuinka näet, miten epämukavaksi toisen tekee ajatus siitä, että sinulla on lompakossasi, tautoinnissasi ja kalenterin välissä sekä hymyssäsi todiste siitä, ettet ole neitsyt taikka huora. Siitä, kuinka sinua voi nähdä vain kaksi kertaa kuukaudessa, tai sitten pitää osallistua sellaisiin elämän pohjalukemina tunnettuihin tapahtumiin kuin iloisen pienen ihmisen keinuttaminen keinussa, alkoholin juomattomuus ja keskustelun mahdollinen aloittaminen uudelleen, koska joku teistä kolmesta alkaa itkeä kompastuttuaan lelukoiraan.
Minä muistan, että aiemmin sinä pidit yksinolosta, omasta seurastasi, silloinkin kun itketti. Sinä laitoit Mariah Careyn version Against All Oddsista soimaan repeatille ja pakotit kyyneleet kehostasi, mutta hymyilit vähän kuitenkin, koska tiesit, että mikään ei ole peruuttamattomasti pielessä.
Mutta pari vuotta on pitkä aika. Se on ikuisuus kertaa univaje, lakkaamaton riittämättömyydentunne ja tunteet, joita ei voi näyttää, koska pienen lapsen ei niistä tarvitse tietää, eikä työkavereiden, eikä keskiyön. Minä tiedän sen, koska olen täällä aina, sinun historiasi, valintojesi, kohtalosi ja synapsiesi kaverina.
Minä haluaisin sanoa sinulle jotain nyt kun vihdoinkin olet tässä ja kuuntelet, ja koska näen, että sinua itkettää niin ettet meinaa nähdä tietokoneen näyttöä. Mutta ei minulla ole mitään. Paitsi, että, no, onnea nyt vaan.
Minä olen sinä, enkä näe tulevaisuuteen, enkä tiedä mikä menneisyydessä on olennaista, enkä tajua, miksi nyt on tällaista. Miksi sinä et kelpaa, miksi sinä et ole kellekään muuta kuin muisto, miksi sinulla on noin iso vastuu yksin kannettavanasi.
Mutta ehkä kannattaa vielä vähän. Ehkä kaikki ei ole tässä, vaikka joka sunnuntai tuntuu siltä. Ehkä sinä olet jonkun toisen sisäinen ääni, ja pääset läpi, sitten kun tämä joku uskaltaa lopettaa piiloutumisen ja väsymisen.