Mikä hemmetin ’passing’?

Mikään ei ole itsestäänselvää. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Historia ei ala minusta. Historia ei ala minusta. Historia ei ala minusta.

Esimerkki: Skandinavialla ja Afroamerikalla on yhteinen historia, joka menee paljon, paljon kauemmas kuin Tavastian räppibileet 90-luvun lopulla. Kertoisin siitä teille ihan tosi mielelläni enemmän, mutta en tiedä siitä mitään.

Miksi?

Koska sitä ei opetettu minulle koulussa.

Tunne, katsokaas, alkaa aina jäytävällä, mutta spesifillä kysymyksellä.

Mikä ihmeen suuriruhtinaskunta se sellainen on, että siihen kuuluu suunnilleen vain Ruotsi ja Suomi?

Se tunne, että voiko tämä olla näin. Että pitääkö minun nyt taas alkaa tutkia. Tähänkö se pääsiäisloma nyt menee. Onneksi minulla on jemeniläissyntyinen roskakuski-maahanmuuttajaisä, joka on sattumoisin perehtynyt Ruotsi-Suomen ja Yhdysvaltojen historiaan. Kätevää.

**

Jos luet vain kaksi kirjaa tänä vuonna, lue Nella Larsenin Quicksand ja Passing. Ne ovat ohuita, mutta rehellisesti aika raskaita, ja löytyvät useimmiten samasta niteestä. Ja mikä parasta, voit ne luettuasi kehua lukeneesi koko Larsenin tuotannon, koska hän kirjoitti vain kaksi teosta.

Sitten kun olet lukenut, mihin menee luultavasti vain pari päivää, me voimme perustaa kirjakerhon ja jutella asiasta. Minä en nimittäin muista koskaan tavanneeni ketään, joka olisi lukenut Larsenia. En edes itse tiedä, miten minulla on nämä kirjat hyllyssäni.

Haluan ajatella, että ne ilmestyivät sinne jonain niistä öistä, kun unelmoin sinisistä silmistä tai edes sydämenmuotoisista ruskeista kasvoista. Tavallisuudesta tai sellaisesta oikeasta kauneudesta, joka on jotain ihan muuta kuin sellainen kauneus, joka on sellaisen katsojan silmässä, jonka silmä ei ole harjaantunut erottamaan ruskeita naamoja toisista.

Luultavasti ostin kirjat sokkona Amazonin suositusten perusteella. Olen niin levälläni, että kaikissa maailman kirjoissa on jotain mihin samaistua hulluna. Paitsi näissä, näissä on kaikki mitä ihminen tarvitsee ja mitä ihminen on.

Quicksand (1928) kertoo ihastuttavasta Helga Cranesta, jolla on tanskalainen, valkoinen äiti ja länsi-intialainen, musta isä. Helgalla on vaikeuksia ymmärtää itseään, etenkin isän kuoltua. Niinpä hän lähtee reissaamaan ympäri Yhdysvaltoja, ja tapaa matkalla valkoisia rasistisukulaisia sekä erilaisia värillisten ihmisten yhteisöjä, esimerkiksi Harlemin renessanssin mustan keskiluokan New Yorkissa, joka on niin ollakseen, niin ollakseen. Helga tuntee huonommuutta suhteessa kaikkiin tapaamiinsa tyyppeihin ja päätyy lopulta Tanskaan äidinpuolen suvun luokse. Siellä häntä palvotaan eksoottisena olentona ja kohdellaan silkkihansikkain. Sekin on jotenkin selityksiä paeten ahdistavaa, joten hän palaa New Yorkiin, saa hermoromahduksen ja aloittaa kiertokulkunsa uudelleen.

Helga on kuin kuu. Hän kiertää ja kiertää etsien puuttuvaa sirppiä itsessään, ymmärtämättä että osa siitä pysyy ja sen kuuluu pysyä aina piilossa asennosta riippumatta. Kaikkea ei vain voi saada, vaikka olisi kuinka monikulttuurinen. Se on sekavaa, ja kaikesta liiallisuudesta syntyy hyvin riittämättömäksi itsensä tuntevia tyttöjä.

Passing (1929) puolestaan taas on kertomus kaveruksista, Claresta ja Irenestä, jotka ovat molemmat osittain mustia ja osittain valkoisia. Tyttöjen tiet erkanevat, kun Claren valkoinen isä kuolee, ja hän päätyy asumaan valkoisten sukulaisten luokse ja alkaa elää valkoisen ihmisen elämää. Hän niin sanotusti ”pass for white”, eli on niin vaaleaihoinen, että käy valkoisesta ihmisestä.

**

Mikä hemmetin ”passing”?

1800-luvulla Yhdysvalloissa kehitettiin ensin sosiaalinen, ja myöhemmin lain vahvistama periaate, ”yhden tipan sääntö”, jonka mukaan jokainen ihminen, jolla oli yksikin afrikkalainen esi-isä, laskettiin mustaksi. Periaatteen tarkoitus oli tietenkin vahvistaa rotuerottelua, esimerkiksi estämällä avioliitot mustien ja valkoisten välillä tutkimalla jokaisen vihille halajavan taustat tarkkaan.

On tietysti ihan selvää, että ihmisten kanssakäymistä ei voida estää yhden, kahden tai kolmenkaan tipan säännöillä. Eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat aina, sekä orjuuden aikana että sen jälkeen, kohdanneet toisiaan ja olleet yhdessä, sekä pakolla että vapaaehtoisesti.  Vuosisatojen varrella on syntynyt miljoonittain erisävyisiä ja -näköisiä lapsia.

Mustia kohdeltiin (ja kohdellaan) Yhdysvalloissa niin huonosti kaikista ”erillään mutta tasa-arvoisesti” -höpötyksistä huolimatta, että ne, ketkä ihonvärinsä ja kasvonpiirteidensä vuoksi suinkin kynnelle kykenivät, adoptoivat itselleen valkoisen identiteetin päästäkseen eteenpäin elämässä. Se oli henkiinjäämisen keino, etenkin tuleville sukupolville.

Arviolta lähes kahdeksan miljoonaa amerikkalaista elää nykyisin valkoisena, tietämättään parin sukupolven takaisista mustista juuristaan.

**

Valkoiseksi ryhtynyt Clarekin menee naimisiin valkoisen rasistin kanssa, joka ei aavista lainkaan, että hänen vaimonsa on musta. Irene puolestaan nai mustan miehen. Sitten naisten tiet risteävät, samoin miesten. Huh. Sanoisinko jopa, ettei mikään olekaan enää ihan niin mustavalkoista.

Molemmat Larsenin kertomuksista kuuluvat eittämättä afroamerikkalaisen kirjallisuuden ”tragic mulatto” -perinteeseen, jotka tyypillisesti kertovat, useimmiten hysteriaan taipuvan naishahmon kautta, miten sekaisin lapset menevät ja kuinka vaikea heidän on sopeutua yhteiskuntaan, jos heillä on eriväriset vanhemmat.

Jotkut haluavat ajatella, että ongelmat johtuvat siitä, ettei erivärisiä ihmisiä ole alun perin tarkoitettukaan lisääntymään keskenään. Kuten ihmiselämä yleensäkin, myös rodullistettujen ihmisten elämä on aika paljon monisyisempää. Sillä on aika paljon merkitystä, minkälaiset parametrit yhteiskunta asettaa, ja minkälaisia kertomuksia kerrotaan.

Nella Larsen (1891-1964) vietti lapsuutensa Chicagon köyhässä Leveessä. Hänen äitinsä oli tanskalainen, valkoinen ompelijatar ja kotiapulainen. Larsenin isästä ei tiedetä juuri mitään, mutta johtolangat näyttäisivät hänen olleen Tanskan Länsi-Intiasta Yhdysvaltoihin muuttanut ainakin osittain musta immigrantti.

**

Anteeksi, mistä Tanskan Länsi-Intiasta?

Jäytävään kysymykseenhän tässä jutussa piti vastata.

Okei, eli Suomi kuului Ruotsille kuutisensataa vuotta tai vähän enemmänkin, keskiajan puolivälin jälkeisestä ajasta aina 1800-luvun alkuun, jolloin siirryimme Venäjän alle, tosin autonomisesti. Tämän verran minä tiedän, että minulle on kerrottu.

Samaan aikaan, 1600-1700-luvulla, kun Suomi kuului jo pysyvästi Ruotsiin, nautti sen rakentamasta yliopistosta ja oikeuslaitoksesta, sekä talonpojille suodusta vapaudesta (yhtään vähättelemättä ongelmia kuten katovuosia ja kolmekymmenvuotista sotaa ja monen muun asian vaikutuksia itsetuntoomme kansana), Ruotsi jatkoi ristiretkiään edelleen.

Siis minne? No sinne minne muutkin, Yhdysvaltoihin ja Afrikkaan tietenkin.

Nykyisen Delawaren alueelta ostettiin alkuperäisväestöltä suhteellisen iso alue, jonka nimeksi tuli Fort Kristina, kuningattaren mukaan. Merkittävä määrä uudisraivaajista oli suomalaisia.

Seuraavaksi ruotsalaiset ottivat haltuun Kultarannikon, joka sijoittuu nykyisten Ghanan ja Beninin alueille. Ja kaikenlaisia paratiisisaaria Antilleilta. Sielläkin oli suomalaisia. Koska Suomi ei ollut millään tavalla irrallinen alue, vaan Ruotsin itäinen osa.

Samaan aikaan myös Tanska kolonisoi ympäri ämpäri maailmaan, esimerkiksi Virossa, Intiassa, Färsaarilla ja Islannissa, mutta myös Karibialla 1600-luvulta aina ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka. Larsenin isä oli ilmeisesti alkuperäisväestöön kuuluvan ja uudisraivaajan vapaa jälkeläinen, mutta siitä ei ole tietoa, miten hän identifioi itse itsensä ja mitä hän ehti Larsenille opettaa.

Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja joka tapauksessa, kiistämättä, tuottivat ihmisorjia sekä vientimaiden plantaaseille että Yhdysvaltojen puuvillapelloille, ja ylläpitivät läpimenopaikkoja helpottamaan uusien raaka-aineiden ja kapitalismin purjehdusta harvojen valkoisten käsiin.

**

Larsen eli merkillisessä, kulttuurisessa välimaastossa, joka ei ollut varsinaisesti pohjoismaista afroamerikkalaista tai karibialaista, mutta yhtäkaikki hänen jokapäiväistä todellisuuttaan, ainoaa, annettua elämäänsä.

Kun Larsen oli lapsi, mustien ihmisten muuttoliike etelävaltioista kohti pohjoista ei ollut vielä saavuttanut Chicagoa, ja hän eli pääasiassa valkoisten ihmisten keskellä. Etenkin sen jälkeen, kun hänen äitinsä meni hänen isänsä häivyttyä kuvioista uusiin naimisiin tanskalaismiehen kanssa. Larsenin uusperhe muutti valkoiselle alueelle, mutta joutui muuttamaan pian takaisin, koska yhtä perheenjäsentä, Nellaa, syrjittiin.

Hän kävi mustaa yliopistoa, mutta vietti myös neljä nuoruusvuotta Tanskassa. Lopulta hän meni naimisiin Yhdysvaltojen historian toisen afroamerikkalaisen fyysiikan tohtorin kanssa, muutti New Yorkiin ja liittyi mustaan taide-eliittiin, työskennellen samaan aikaan myös sairaanhoitajana pelkästään mustille tarkoitetussa vanhainkodissa.

Esimerkiksi sosiologi Rogers Brubaker on kirjoittanut paljon etnisyydestä ryhmän kontekstissa. Me haluamme kuvitella etniset ryhmät yhdeksi yksiköksi, jonka jäsenillä ei ole mitään henkilökohtaisia ambitioita, vaan koko ryhmä jakaa samat ominaisuudet, intressit ja toimijuuden, joka kumpuaa tietysti yhteisestä, kanonisoidusta ja helppotajuisesta menneisyydestä. He muuttavat ehkä korkeintaan kerran, kaksi pisteestä A pisteeseen B, koska ovat laumaeläimiä tai tuontitavaraa, ja pakkaavat mukaansa yhden, kantaväestölle käsittämättömän tavan elää.

Entä sitten kun tuleekin se joku, joka yksittäisenä ihmisenä ei voi mitenkään kuulua mihinkään yhteen ryhmään? Joka yksistään kantaa mukanaan jo niin paljon historioita ja vaihtoehtoisia juonia, että ei mahtuisi mihinkään ryhmään, vaikka kutsu kävisikin? Entä kun heitä tuleekin monta, ja he kaikki puhuvat yhteen ääneen ja sanovat, että ei se ihan noin mennyt, tai eivät sano mitä halutaan kuulla? Entäs jos he sanovat, että meille te olette vieraita ja toisia, te jotka pysytte paikallanne?

Kyse ei ole vain kahdesta ihonväristä ja yhden sukupolven, eli vanhempiemme kahdesta kulttuurista. Kyse on samaan aikaan kolmannen, neljännen ja viidennen kulttuurin synnystä ja ihan kaikesta siitä, mitä tässä maailmassa on koskaan tapahtunut. Tiesimme me sitä tai emme.

 

Lähteitä:

Davis, Thadious M. – Nella Larsen, Novelist of the Harlem Renaissance: A Woman’s Life Unveiled
Larsen, Nella – Passing
Larsen, Nella – Quicksand
http://www.theroot.com/articles/history/2014/03/how_many_white_people_have_hidden_black_ancestry.html
http://bev.berkeley.edu/Ethnic%20Religious%20Conflict/Ethnic%20and%20Religious%20Conflict/1%20Identity/Ethnicity%20without%20Groups%20Brubaker.pdf