Pariisi-päiväkirja III
Kello 6:14, rue des Blancs Manteaux. En oikein tiedä. Melkein paloin eilen olkapäistä. Täällä Pariisissa häviän massaan samalla tavalla kuin Lontoossa ja Rishonissa. Näytän ihan perusmuijalta eikä kukaan kysy mitään. Juuri tätä minä olen. #suomigoals.
Mutta vitsi tämä Jong on hyvä, kun vauhtiin pääsee. Ensimmäiset sata sivua sisältävät paljon jaarittelua Saksan toisen maailmansodan jälkeisestä kollektiivisesti identiteetti-hikoilusta, mutta on siellä upeita murujakin. Sitten alkaa tykitys. Miten mikään ei ole muuttunut neljäänkymmeneen vuoteen?
Nostin äsken katseeni tästä. Istun lasten leikkipuistossa. Vastapäisellä penkillä seisoo mies ilman housuja ja huljuttelee kassejansa Evianilla. Täydellinen ajoitus, semminkin kun olen kohdassa, missä Isadora pohtii miksi zipless fuckit käyvät niin harvoin toteen. Siis sellaiset saumattomat, autuaat kohtaamiset. Liian usein vetovoima on ilmeinen, mutta toteutus ontuu silti. Mikäköhän on zipless fuck suomeksi? Täytyy perehtyä. Koska nyt tulee mieleen vaan se, kun joskus laittaa farkut kommandona jalkaan, ja pieni pala lihaa jää vetskarin väliin.
Kirjoittaminen on älytöntä puuhaa. Pitää vaan istua ja kirjoittaa peräkkäin merkkejä, joista joku on joskus päättänyt, että ne tarkoittavat eri ääniä. Esimerkki: nyt tuolla miehellä on jo verkkarit jalassa, mutta minä ehdin jo ikuistaa hänen roikkuvat pallinsa tähän nättiin, saniaiskantiseen vihkoon.
Jotain hyötyä muuten synnytyksestä jääneestä alavatsaröllykästä: voin työntää avonaisen kirjan alareunan sen alle, jolloin kädet vapautuvat leikkimään hiuksilla tai syömään eilen japanilaisesta ravintolasta laskun yhteydessä saatuja kirsikka-toffeita. Kätevää!
Hassua muuten sekin, että juuri kun olen lukemassa Isadoran kokemuksia oidipuskompleksista, vierelleni ajaa ruskea roskakuskimies joka huudahtaa: ”Bonjour madame! Quelle belle fleur!”
”Bonjour monsieur, mais je suis une mademoiselle.”
Kaukana on helmikuu, jolloin tuntui, että on pakko kirjoittaa nyt vaan. Mahassa velloi ja asiat ryöppysivät ulos. Nyt olen taas kiinni to do -listoissa ja suunnitelmissa. Kirjoittamisessa ei ole mitään taikaa. Se on kuin virkkaamista: se opetetaan koulussa ja siihen pitää keskittyä, jotta ei mene väärin. Ja väärin menee usein, patalapusta tulee kireä mytty. Taitoa voi myös pitää yllä, jos kokee tarpeelliseksi, mutta ilmankin moni näyttää selviävän. Pitää laskea, pitää tietää perusasiat, jotta voi kehittää uusia kaavoja ja malleja. Näin olen ymmärtänyt, mutta olen todella huono toteuttamaan muiden antamia neuvoja. Olen itse enemmän mokailijatyyppiä.
Ja minä, minä olen tunnettu siitä, että kyllästyn nopeasti, nopeammin kuin mitä innostun. Tavallaan odotinkin, että olo laantuisi, jotta voisin keskittyä olennaiseen. Tällä Pariisilla nyt ainakaan ei ole mitään merkitystä. Olisin voinut tehdä tämän muuallakin.
Olikohan se joskus Zadie Smith jossain Youtube-haastattelussa, joka sanoi, että lukujako tulee hänellä aina ensiksi. Se on vain häntä itseään ja kirjoittamista varten. Jumala yksin tietää, että haluaisin tehdä kirjaan kolme osaa (pyhä kolminaisuus) ja niistä kuhunkin seitsemän juttua (vain itsellään jaollinen luku). Tuntuu, että vain se saisi minut rauhoittumaan. Kaksikymmentä yksi juttua laastareista. Ei jumalauta.