Äiti välissä

(Via The Glow)

 

Kuten kaikki varmasti jo tietävät, ruskeiden tyttöjen esittäminen mediassa on yksi lempiaiheistani. Näin äitienpäivän alla on eteen tullut monenlaista kuvastoa ja juttua naisista, ja ne varmasti vain lisääntyvät lähipäivinä. Valkoisia ydinperhenaisia, ihania ja rohkeita ja vahvoja ja kauniita ja samastuttavia tiettyyn pisteeseen. Välissä, alleviivaten, satenkaariperheitä, jokunen yksinhuoltaja. Valkoisia kaikki. Ei siinä mitään, semmoistahan se on.

Mutta sitten kun osuu, niin uppoaa. Tiedättekö sen tunteen, kun sokaisevana hellepäivänä on niin kova jano, että kun vihdoin löytää kioskin ja saa tietää, että vesipullot eivät ole kylmässä, huitaisee välinpitämättömästi kädellään, ei jää odottelemaan vaihtorahaa, kaataa pullon kerralla kurkkuun – eikä tule edes pissahätä. Sen oikein tuntee, kuinka vesi imeytyy soluihin ja veri ohenee optimaaliseksi, sydän jaksaa taas ja huulet pullahtavat takaisin omanmuotoisiksi.

Heliumpallo, joka tulee vappuna ulos kylmästä kotiin.

Okei, riittää jo kielikuvien kanssa.

Samira Nasr on muotilehti Ellen muotitoimituspäällikkö. Hän on ruskea. Hän on yksinhuoltaja. Ja mikä vapauttavinta – ja tiedän, etten ole yksin tämän kanssa, vaikka nolottaakin kirjoittaa tämä auki – hänellä on valkoisesta käyvä lapsi. Olen lukenut tämän jutun nyt useaan kertaan. Tämä on monumentaalinen elämässäni. Randomit blogit voivat sitä olla, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

Minä tulin ihanasta, viileästä, harmaasilmäisestä, silkohapsisesta äidistäni pienenä, karvaisena, punaruskeana myttynä. Kasvoin isoksi. Nykyään näytän aivan äidiltäni päästä varpaisiin, vain väri ja hiukset ovat eri. Tätähän ei tietenkään kukaan näe. Oma lapseni syntyi pienenä, karvaisena, posliinisena myttynä. Hänen värinsä ja hiuksensa ja piirteensä ovat täysin erilaiset kuin minulla. En tunne kehenkään niin suurta yhteyttä kuin häneen, mutta kyllä se vaikuttaa, kun meitä ei aina nähdä yksikkönä. 

Välillä ihmisiä hämmentää kun he tajuavat että hän kutsuu minua äidiksi. Lentokentillä ei aina uskota, että hän on minun lapseni, joten kannan syntymätodistusta mukanani. Hän ihmettelee aika ajoin, miksi minä ja Saba-isoisä ja hänen kaksi tätiään olemme niin erinäköisiä kuin kaikki muut, kenet hän tuntee. 

Ja minä ihmettelen välillä, miten hän voi olla niin erinäköinen kuin minä. Tiedättehän ne äitiyden kielletyt tunteet ja hämmentävät hetket. Tämä on varmaan sitten yksi niistä. Yhtäältä lapsellani on itsemäärittelyoikeus omaan identiteettiinsä, mutta toisaalta tiedän jo nyt, että en tule välttämättä jakamaan rodullistettuna naisena olemisen kokemusta hänen kanssaan. Oman, kohdustani tulleen lapseni kanssa, joka on ainoa asia maailmassa jota olen koskaan rakastanut ja jota luulin osaavani suojella. Jotenkin naivisti kuvittelin, että tämä voi mennä vain yhteen suuntaan, tämä tie: minun äitini voi olla vaalea, mutta lapseni ei. Ehkä se johtuu siitä, että aina lapsena, kun ihmiset näkivät perheemme, käytiin keskusteluja siitä, miten tumma dominoi, miten emme näytä äidiltämme.

Koska ihminen kuvittelee kaikki ihmiset itsensäkaltaisisiksi, mietin jo raskausaikana, miten tulen hänelle puhumaan asiasta, millaisia työkaluja annan hänelle kestää erilaisia tilanteita. Nyt vaikuttaa siltä, että en tule jakamaan tätä perintöä. Se on hämmentävää. Tosi tosi outoa. Mitä ihmettä minä sitten hänelle opetan, sellaista mitä maailma ei? Voiko hän halutessaan kieltää minut, niin kuin historiasta tiedämme? Näkeekö hän itsensä minussa? Näkevätkö muut hänet minussa? Ja ennen kaikkea, näenkö minä hänet?

Sen tunteen puuttuminen, että katsoo peiliin kun katsoo äitiinsä, etenkin muiden ihmisten katseiden kautta, on ehkä yksi isoimmista kipupisteistä, joka voi tulla äidin ja lapsen väliin. Ei se nyt sentään pyyteetöntä rakkautta horjuta, mutta jotakin se tekee. En osaa sanoa mitä, koska en tiedä muusta, mutta sanon tämän, koska tiedän tämän.

Lapsen tehtävä ei tietenkään ole olla laastari eikä hänen tarvitse uudelleenkirjoittaa perhehistorioita. Sellaiseen ei saa pyrkiä, sellainen pitää heti tiedostaa, koska sellaiseen ei lapsi edes pysty. Lapsen tehtävä on olla lapsi ja piste.

Siitä huolimatta hän voi kuitenkin saada meidät kokemaan ja ajattelemaan kehomme ja juuremme uusista näkökulmista, käsittelemään lasta sisällämme, äitiä sisällämme.

”Sun rakkaus tuntuu mulla poskissa,” hän sanoo aina välillä. Sirkkaliisa on opettanut minulle sen, mitä maailma ei koskaan tule pystymään. 

 

Ps. Maailman pitää silti yhä edelleen esittää äidit ja lapset monimuotoisemmin – tämä tunnekuohu ei ollut mikään vapautus vastuusta ;)