Case Teatterista: mistä myös on kyse?

Viime päivinä suomalaisessa somessa on levinnyt Alexandra Alexisin testimoniaali rasistisesta kohtelusta eliittiravintola Teatterissa, missä hän oli muutama päivä sitten kutsuvieraana ystäviensä kanssa.

 

Tilanteessa sinänsä ei ollut mitään ihmeellistä. Jokainen meistä tietää, että näitä tulee eteen. Joku alkaa huudella, kukaan ei puutu, henkilökunta päättyy heittämään sinut ulos kun menet pyytämään apua. Been there, done that, tosin tässä tapauksessa on huomattava myös erityinen anti-mustuus-asetelma, missä kommentointi liittyi voimakkaasti esimerkiksi Alexisin afrohiuksiin. 

 

Tulkintani mukaan, astetta erikoisemman keissistä teki se, että huutelija on rikas ja sitä kautta tärkeä ja valtaa omaava, minkä vuoksi hänen henkilöllisyyttään on suojeltu viime päivät tarkkaan. Näin ollen Alexis ei ole voinut selvittää asiaa suoraan hänen kanssaan tai toimia juridisen järjestelmämme puitteissa, ja on pitkän pohdinnan ja konsultaation tuloksena julkaissut tekijästä ottamansa kuvat pyytääkseen sosiaaliselta medialta apua henkilöllisyyden selvittämisessä, jotta asia saataisiin vietyä loppuun.

 

Oman lusikkansa soppaan on heittänyt tietysti itse ravintola Teatteri ja sen edustaja, joka on antanut sekä Teatterin fb-sivuilla että Helsingin sanomien jutussa että Hufvudstadsbladetin haastattelussa (maksumuurin takana) kaikissa hieman erilaiset lausunnot, joiden tarkoitus on kehystää kertomus joko niin, että kaksi tasapuolista ihmistä (naista)  joutui tappeluun, tai niin, että Alexis oli jollain tapaa sivullisena joidenkin muiden riidassa. Yhtä kaikki, vain Alexisin henkilöllisyys on tiedossa näissä jutuissa.

 

Nämä versiot eivät tietenkään ole totta, vaan ottamalla pään ulos pepusta voi nähdä valovuosien päästä, että tässä ollaan nyt suomalaisen, rasistisen kohtelun ja syrjinnän ytimessä. Tätä tapahtuu, joka päivä, kaikkialla, räkälöistä yläluokan salonkeihin.

 

On suuri poliittinen teko, että yksikään meistä viitsii edes nostaa takapuolta himasohvalta ja kantaa kolikkonsa näihin tiloihin. Joskus meidänkin menojalkoja kuitenkin vipattaa, ja jotkut rodullistetutkin, uskokaa tai älkää, haluavat käydä terdellä kun kesä tulee.

 

Koska koko tämä edellä esittelemäni diskurssi on vanha kuin taivas ja jokaiselle rodullistetulle tutumpi kuin omat taskut, haluaisin fokusoida erääseen toiseen seikkaan, jonka case Teatteri mielestäni nosti jälleen pintaan. Aivan kuten alkuvuonna virinnyt Othe(i)ron-tekstien (1 ja 2) jälkeinen keskustelu, myös tämän tapaus piirtää mielenkiintoisella tavalla esiin sen, missä raja kulkee rodullistettujen ja yllättävän monien meidän niin sanottujen liittolaistemme välillä, ja kuinka vaikea näiden liittolaisten on lopulta ymmärtää rasismin olemusta ensisijaisesti osana rodullistetun olemassaoloa eikä valkoisuuden tulkintana siitä. Me luemme kaunokirjallisuutta, me käymme yökerhoissa, mutta asetelma ei ole sama kaikille. 

 

Oli hämmentävää, kun valkoinen älymystö pohti ääneen sosiaalisessa mediassa ensinnäkin sitä, että miten tällaisesta kahden naisen välisestä riidasta oli saatu aikaan tällainen iso rasismihaloo, mutta ennen kaikkea Alexisin päätöstä jakaa naisen kuva. Tekoa pidettiin MV-lehden tai hommafoorumin toimia vastaavana ja/tai jonkinlaisena muuna somelynkkauksena. Ihmeteltiin emmekö Alexis ja ”me muut” tiedä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. 

 

Ihmeteltiin, miksei Alexis ja ”me muut” järjestäneet esimerkiksi mielenosoitusta Teatterin eteen, ja miksi emme soittaneet poliisille tai lakimiehelle. 

 

Antakaas kun kerron miksi.

 

Siksi, että se, mikä on mahdollista valkoisuudelle ei aina ole mahdollista meille, vaikka valkoisuus kuinka haluaisi ajatella, että hyvinvointivaltiossa kaikilla on samat lähtökohdat. Kun ei ole.

 

Kuinka monta kertaa elämässä olen/olet mennyt baariin/kauppaan/mihin tahansa ja joutunut vastaavantyyppiseen tilanteeseen? Kuinka monta kertaa olen/olet saanut apua, tai ei-totaalista-kieltäytymistä uskomasta, että kyllä, tässä nyt meidän kaikkien silmien edessä tapahtuu sitä pahamaineista rasismia. Kuinka monta kertaa poliisi on tullut apuun, kun olen/olet pyytänyt? Mites ne vartijat? Entäs kanssaihmiset? Kuinka monta kertaa minulle/sinulle on sanottu, että rauhoitu, älä ota itseesi, koitetaan nyt vain nauttia tästä illasta, älä välitä, toi on vaan kännissä.

 

Niin.

 

Kun keinot ovat vähissä, tarkoitus pyhittää ne. Tämä on vanha viisaus, jonka jokainen rodullistettu tuntee. 

 

Rasismi on sitä, mitä me sanomme sen olevan, ja jos meillä ei ole muita keinoja taistella sitä vastaan, kuin postaamalla valtaapitävän valkoisen ihmisen kuva internetiin, me joudumme sen valitettavasti käyttämään, vaikka se sotisi valkoisten etuoikeudella kyllästettyjä periaatteita vastaan. On surullista, että ne ihmiset, jotka väittävät olevansa meidän puolellamme, käyttivät männä päivinä energiansa rasistin oikeuksista huolehtimiseen meidän auttamisemme sijaan.

 

Toinen asia on se, että me emme ole vieläkään järjestäytyneet millään tavalla. Äänitorvia on laskettavissa alle kahden käden sormilla. Toimintaa ei voi verrata samana päivänä naisasiatoimintaan tai vaikkapa seksuaalivähemmistöjen toimintaan. Me emme vieläkään usko, että meillä on oikeus organisoitua ja tehdä tälle asialle jotain kollektiivisesti. Me uskomme vieläkin, että vika on aina jokaisessa meissä yksitellen. Tämä ajatuskehä on saatava katki, tai muuten me käymme tätä keskustelua vielä vanhainkodissa.

 

Alexisin päätös julkaista kuvat on merkki sekä konkreettisesta että henkisestä vaihtoehdottomuudesta, missä me usein elämme tässä maassa. Me jatkamme matkaamme täällä miettien ennen joka ikistä illanviettoa, että mitä jos jotain tapahtuu, miten voisin sen välttää, miten pääsisin sisään ja miten tulisin elävänä ulos. Helvetti, jopa August-palkittu kirjailija Khemiri puhui tästä strategioinnista. Se on pirun stressaavaa puuhaa.

 

Tavoitin Alexisin tänään ja kysyin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Viimepäivät ovat olleet raskaat, ja hän on yrittänyt keskittyä töihin.

 

”Minulla on onneksi ollut tässä muutama päivä aikaa hengähtää hieman ja miettiä eri vaihtoehtoja. Rikosilmoituksen tekeminenkään ei ole täysin poissuljettua, mutta sitäkin tärkeämpää on herätellä ihmisiä ja saada aikaan rakentavaa keskustelua rasismista täällä Suomessa – sekä muutosta.”

 

 

Jos emme ota tilanteita omiin käsiimme (ja nyt en puhu väkivallasta), mitään ei tapahdu. Ja jos valkoisuus ei ymmärrä, miten rasismi käytännössä toimii ja mitkä sen seuraukset ovat, se ei voi meitä auttaa. Ruskeat Tytöt jää seuraamaan case Teatterin etenemistä. Sillä välin voit kertoa omat kokemuksesi rasismista asiakaspalvelutilanteissa käyttämällä hastagia #rasististapalvelua.