Black History Month Suomi: ZNH
Niin kauan kun henki minussa pihisee, tulen kiittämään Wesley Snipesia siitä, että löysin Zora Neale Hurstonin ja eritoten hänen ravistavan avainromaaninsa Their Eyes Were Watching God (1937).
Sadepäivä on videopäivä. Sadepäivä on aina ollut videopäivä. Suurella helpotuksenhuokauksella tervetulleeksi toivotettu vapautus lapselle asetetusta, epäloogisesta velvollisuudesta keksiä itselle tekemistä, koska ulkona ei sada.
On 2000-luvun alku. Olisinko hädin tuskin lukioikäinen. Ja koska sataa, lähden ulos, videovuokraamoon.
Menen rakkauselokuvien hyllylle, ja siellä, lattialistan päällä viistosti riippuen, on kaksi koteloa. Molempien kansissa on afroamerikkalainen näyttelijätär nimeltä Sanaa Lathan, mutta minä en vielä tiedä hänen nimeään.
Minulle riittää, että a) minun isoisäni on kotoisin Sanaa-nimisestä kaupungista ja b) että nainen on suunnilleen minunväriseni.
Tällä tavoin me ihmiset teemme olemisestamme järkevää, kun muutakaan ei oikein ole.
Toisen elokuvan nimi on Love & Basketball (haloo, täydellinen elokuvan nimi!) ja toisen Disappearing Acts. Vuokraan molemmat. (Ensimmäisessä elokuvassa on näin sivuhuomautuksena elokuvahistorian liikkiksin neitsyydenmenetyskohtaus. Mutta tämä nyt ei kerro valitettavasti siitä.)
Kotona luen jäljemmän takakannen. Disappearing Acts perustuu afroamerikkalaisen chick-lit-kuningattaren, Terry McMillanin, samannimiseen teokseen. Minä tiedän, kuka hän on. Tiedän, että on olemassa afroamerikkalaista chick-litiä ja ylipäätään afroamerikkalaista kirjallisuutta, koska olen lukenut pelkästään sitä viimeiset viisi vuotta.
Sitä ennen lukemieni kirjojen päähenkilöt ovat olleet valkoisia – tai sellaisiksi minä(kin) olen ne automaattisesti kuvitellut.
Vaikka minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan, mustien amerikkalaisnaisten tekemiset vaimentavat ihmeellisesti sisälläni mekastavan tyypin, joka kyselee ärsyttävyyteen asti: mikä minä olen? Sen tyypin, jolle kenestäkään sukulaisnaisistani ei ole vastaamaan.
Kun luen näitä kirjoja, ajattelen maailmoja syleilevän lapsellisesti, että jos he selvisivät orjuudesta ja vuosisatojen alistamisesta, ehkä minäkin selviän tästä. Mistä? Suomalaisuudesta?
Olen tankannut kaikki löytämäni tonimorrisonit ja kukasurmaisisatakielet ja jamesbaldwinit ja mayaangelout ja ajatellut niiden idiomaattisesta ilmaisusta, että ehkä minunkin isäni rikkinäinen suomi onkin oikea kieli, eikä pelkkä naurattava kuriositeetti.
Ehkä joku jossain kirjoittaa joskus kirjan ”maahanmuuttajaksi”.
Olen lukenut lukemattomia kuvauksia ruskean ihon eri sävyistä (tawny, high yellow) ja ajatellut, että kaikessa erottelevuudessaankin näille asioille on oma sanastonsa.
Ehkä joku päivä myös suomeksi.
Olen tankannut sellaisia Terry McMillanin lemmentarinoita kuin Mama, How Stella Got Her Groove Back ja A Day Late and a Dollar Short – sekä Waiting to Exhale, josta on myös tehty elokuva. Sitä tähdittää luonnollisesti Whitney Houston ja olen katsonut sen kymmeniä, jollen satoja kertoja ennen tätä hetkeä.
Runnon videon nauhuriin ja istun mustalle nahkasohvalle lapsuudenkotini olohuoneessa. Kädessä minulla on mitä luultavimmin Da Capo -patukka.
Elokuvassa musaope Zora (se ihana, ihana Sanaa Lathan) muuttaa taloon, jonka raksajäbänä toimii muuan Franklin (Wesley Snipes). Ensin siinä on vähän sellaista mehukasta sivusilmällä tsekkailua ja silmienpyörittelyä, kunnes he vääjäämättä esittäytyvät toisilleen.
Franklin vastaa Zoralle: ”Ai niinku Zora Neale Hurston? Sepä coolia.”
En minä sitä heti tehnyt, mutta nimi jäi mieleen, niin kuin painokkaasti, tietäväisesti lausutut, erikoiset nimet nyt jäävät.
Tulin ylioppilaaksi, sitten menin yliopistoon lukemaan kieliä ja kulttuureita huonolla motivaatiolla. Minulla oli tapana ryypätä kaiket illat, jutella pojille kaiket yöt ja lintsata kaiket päivät luennoilta.
Sen sijaan menin Akateemiseen kirjakauppaan lukemaan kirjoja ostamatta niitä. Eräänä näistä päivistä Zora Neale Hurston tuli lopulta uudelleen vastaan englanninkielisten pokkareiden osastolla. Their Eyes Were Watching God maksoi 13,90 euroa. Ostin, voi että miten ostinkin, ja luin siltä istumalta. Aloitin ratikassa, lopetin seuraavana aamuna.
Wesley Snipes rakastelemassa kalju loimottaen lohenpunaisiin rintaliiveihin sonnustautunutta Sanaa Lathania avoimena retkottavan jääkaapiin edessä.
Wesley Snipes lakkaamassa brooklyniläisen brownstone-asunnon parkettia pieteetillä. Wesley Snipes kalastajahatussa. Wesley jumalauta Snipes.
Niinhän sitä tavataan sanoa, tarkoitus pyhittää keinot.
En nyt spoilaa kirjan juonta, koska haluan pakottaa teidät kaikki lukemaan sen. Tarina kertoo Janie Crawfordista, joka on ollut kolme kertaa naimisissa. Kerran järjestetyssä avioliitossa vanhemman farmarin kanssa, kerran vapaaehtoisesti aggressiivisen kunnallispoliitikon kanssa ja lopulta huithapeli Tea Caken kanssa. Välissä on kuulkaa hurrikaaneja, evergladeja ja vesikauhuisia koiria. Pakahduttavaa romantiikkaa ja paternalismia.
Minä tietysti kuvittelen ne kaikki miehet Wesley Snipesiksi, ja Their Eyes Were Watching God nousi heti kaikkien mustien naisten kirjoittamien kirjojen ykköseksi silmissäni. Mutta kuka sen on kirjoittanut ja miten hemmetissä?
Zora Neale Hurston (synt. 1891) kasvoi Floridan Eatonvillessa, yhdessä Yhdysvaltain ensimmäisissä ja harvoista hallintoaan myöten kokonaan mustissa kaupungeissa. Hänen isänsä toimi baptisti-saarnaajana ja pormestarina, ja oli mukana kirjoittamassa kaupungin lainsäädäntöä.
Kuten Janie Crawfordilla, myös hänen keksijällään, jota tuttavallisesti tässä vaiheessa jo ZNH:ksi kutsun, oli itsetunto kohdillaan vuosikymmeniä ennen kuin iskulause ”musta on kaunista” lanseerattiin.
Yliopistoon mennessään ZNH oli ensimmäisen mustan sisarkunnan ensimmäisiä jäseniä. Hänestä tuli kirjailija ja antropologi, ja hän keskittyi tutkimuksissaan Karibiaan ja Yhdysvaltojen eteläisiin osavaltioihin. Hän tutki niin akateemisella urallaan kuin fiktiivisessä tuotannossaan paikallisia folkloreja, kielenkäyttöä, voodoo-tapoja, oraalista historiaa ja mustien naisten asemaa suhteessa sekä mustiin että valkoisiin miehiin.
ZNH toimi myös freelance-toimittajana ja raportoi murhatapauksesta, jossa musta, Ruby McCollum -niminen nainen murhasi rikkaan, valkoisen lääkärin tämän pakotettua hänet raskauteen johtaneeseen seksiin. Osittain tästä medianäkyvyydestä johtuen Ruby McCollumin tapaus oli ensimmäinen kerta, kun rotuerotellussa yhteiskunnassa tapahtuneessa mustan naisen ja valkoisen miehen välisessä isyyskiistassa musta nainen sai mahdollisuuden todistaa omassa asiassaan. Aika kova muija, siis esikuva, siis.
Eteläisten tutkimustensa jälkeen ZNH muutti New Yorkiin 1900-luvun alussa. Se oli mustien taiteilijakollektiivien kulta-aikaa, joka tunnetaan myös nimellä Harlemin renessanssi ja joka rakensi kivijalan koko myöhemmälle afroamerikkalaiselle kulttuurille, mistä myös vaikkapa räp-musiikki ponnistaa.
Afroamerikkalainen kulttuuri yleisellä tasolla mielletään tietysti liberaaliksi, mutta ZNH itse oli sydämeltään republikaani ja konservatiivi, eikä kannattanut esimerkiksi koulujen integraatiota. Se ei johtunut siitä, etteikö ZNH:ta olisi kiinnostanut mustien kansalaisoikeudet, vaan siitä, ettei hän maindannut lainkaan sitä, että oli musta. Hänelle se oli itsestäänselvyys, koko universumi. Hän ei ollut ennen aikuisikäänsä koskaan joutunut olemaan tekemisissä valkoisten kanssa, ainakaan alisteisessa asemassa.
Ajattelunsa vuoksi hän ajautui jatkuvasti kahakoihin muiden aikansa mustien vaikuttajien kanssa. Muut Harlemin renessanssilaiset katsoivat hänen haluavan miellyttää valkoisia mesenaattejaan teksteillä, jotka toistivat sanatarkkaan mustien omaa slangia, mitä puolestaan rasistit pitivät merkkinä mustien vähemmästä älykkyydestä ja ihmisyydestä.
ZNH latasi täysillä takaisin, ja väitti että muita mustia taiteilijoita hävetti heidän oma historiansa, riitit ja kieli. Hänelle rehellisyys oli tärkeintä, mustat elämät itseisarvo.
Ja kuten niin moni nainen ja toisinajattelija, ei ZNH lopulta mahtunut kapoiseen kaanoniin. Hän painui lähes totaaliseen unholaan, eli köyhyydessä työskennellen aika ajoin kirjastonhoitajana ja siivoajana. Lopulta hän menehtyi vuonna 1960 aivoinfarktia seuranneisiin komplikaatioihin. Hänen omaisuutensa ja kirjoituksensa määrättiin poltettaviksi. Ei siksi, että niitä olisi pidetty vaarallisina, vaan siksi, että niillä ei ollut mitään merkitystä.
Eräs hänen ystävänsä kuitenkin sattui kävelemään hänen kotinsa ohi juuri ennen polttouhrausta ja onnistui estämään suuren vahingon.
Eipä sillä, meni vielä yli vuosikymmen ennen kuin alkoi jälleen tapahtua.
Alice Walker, Amerikan etelässä kasvanut ja siitä materiaalissaan laajasti ammentanut myöhempien aikojen kirjailija (mm. Häivähdys purppuraa) ja kansalaisaktivisti, on tehnyt suuren työn ZNH:n tuomiseksi takaisin elävien kirjoihin.
Walker opiskeli 1960-luvun lopulla kirjallisuutta yliopistolla ja huomasi, että – kuulostaako tutulta? – afroamerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsiteltiin vain yhdenlaisia mieskirjailijoita. Hän kuvailee useissa esseissään sitä, miten tuli löytäneeksi pölyttyneen ZNH:n etsiessään tietoa etelävaltioiden voodoo-perinteistä.
Walker matkusti vuonna 1973 Floridaan ja etsi eräältä rehevöityneeltä, käärmeiden valtaamalta hautausmaalta hoitamattoman, nimettömän haudan, jonka merkkasi ZNH:lle kuuluvaksi. Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa aika ajoin ZNH:n merkityksestä mustalle itsetunnolle.
Satunnaisesti lehdet myös julkaisivat näitä juttuja.
Tällä epäitsekkäällä teolla on nähdäkseni suuri merkitys sille, että ZNH palasi ihmisten tietoisuuteen, ja lopulta myös minulle – mutta hieman aiemmin eräälle jamaikalaisbrittiläiselle äidille.
Tällä äidillä oli tytär Zadie, joka oli kovin tietoinen kirjallisista ambitioistaan jo 14-vuotiaana. Lukemisen arvoinen kirja ei nuoren Zadien maailmassa tarkoittanut aforistista, substantiiveja isoilla alkukirjaimilla kirjoittavaa puhekieltä tai ennalta-arvattavia rakkaustarinoita.
Palkittu brittikirjailija Zadie Smith on kertonut, kuinka hän ei antanut itsensä aluksi pitää kirjasta, koska ei murrosiän tuomassa kaikkitietävyydessään valinnut kirjojaan geneettisistä tai sosiokulttuurisista syistä.
Mutta Smith tuli tavallaan niputtaneeksi ennakkoluuloissan ZNH:n myös chick-lit-perinteeseen. Ihan oikein sanon minä. Olin onnekseni niin epäsivistynyt teini, etten olisi koskaan osannut sanoa, mitä eroa on Virginia Woolfilla ja Terry McMillanilla. Enkä taida osata vieläkään.
Chick-lit pelasti minut ihan yhtä lailla kuin afroamerikkalainen korkeakirjallisuus. Ihminen tarvitsee jotain mihin tarrata kiinni ollakseen olemassa. Jotain mikä läikähtää kun siihen koskee. Jotain mikä sanoo, että voi olla itsestäänselvyys ja muutosagentti, obskuriteetti ja legenda samaan aikaan. Ja jotain, minkä äiti uskaltaa antaa lahjaksi murkulle, Smithin sanoin, ”ei siksi, että sen kirjoittaja on musta, vaan siksi, että se on hyvä kirja”.
Nyt helmikuussa vietetään Yhdysvalloissa sadatta Black History Monthia. Se on juhlakuukausi Amerikan mustan väestön historian ja perinteiden muistamiseksi ja kunnioittamiseksi. Aiempia Black History Month Suomi -kontribuutioita, joissa olen ollut mukana, voi kuunnella täältä ja täältä.
Their Eyes Were Watching Godia ja tässä kirjoituksessa käsiteltäviä Alice Walkerin ja Zadie Smithin esseitä ei ole käsittääkseni käännetty suomeksi, mikä on valtava häpeä ja koko tämän jutun olemassaolon syy. Kaikki referaatit ja käännökset ovat omiani ja siksi niin huonoja. Kannattaakin lukea alkuperäistekstit, ne eivät ole kovin pitkiä. Jokaisella ihmisellä on faktuaalisesti oikeus lukea Zora Neale Hurstonia.
Tämä juttu on omistettu ystävälleni Särrelle, joka on kärsivällisesti opettanut minua kirjoittamaan kulttuurista ja jonka kanssa olen tullut joskus koinanneeksi termin Black History Month Suomi. Ja parhaalle ystävälleni Maijalle, jonka kanssa olen katsonut Disappearing Actsin useammin kuin laki sallii.
Lähteitä:
Zora Neale Hurston – Their Eyes Were Watching God
C. Arthur Ellis – Zora Hurston And The Strange Case Of Ruby McCollum
Alice Walker – Zora Neale Hurston: A Cautionary Tale and a Partisan View ja
Alice Walker – Looking for Zora, molemmat teoksesta In Search of Our Mothers’ Gardens. Womanist Prose
Zadie Smith – What Does Soulful Mean, teoksesta Changing My Mind: Occasional Essays