Haluan olla ylipainoinen

Nofilter: en myöskään ajellut kainalokarvoja tähän kuvaan.

Olen halunnut kirjoittaa jo tovin siitä, että olen nykyään, ainakin joillain mystisillä, lääketieteellisillä terveysmittareilla, lievästi ylipainoinen. Pikkuisen lihava. Sen verran, että takapuoli näkyy myös edestäpäin katsoessa, reidet hankaavat yhteen ja mahassa, etenkin alamahassa, on paksuja, pehmeitä makkaroita, jotka eivät enää päästä lantioluita läpi.

En voi uskoa, että kirjoitan näin, mutta se tuntuu ihanalta. Minä tunnun minusta ihanalta. En halua laihduttaa. Haluan olla tällainen. Tai mieluiten vähän pulleampi, jotta saisin nämä kurvit optimaaliseen käyttöön, koska kukapa nyt olisi koskaan ikinä täydellisen tyytyväinen itseensä.

Olen painanut tämänpituisena kaikkea mahdollista neljänkymmenenkahden ja nyt tämän nykyisen painon välillä, jota en tiedä tarkalleen, koska vaakasta on patteri loppu. Mikä on ennenkuulumatonta. Minulla on aina ollut varapatteri keittiönlaatikossa, koska pitäähän ihmisen nyt painonsa tietää. En kuitenkaan osaa perustella, että miksi. Mitä teen tiedolla, mitä se minua hyödyttää, tai varsinkaan ketään toista ihmistä. Viimeksi kun painoni mitattiin, oli se vähän alle seitsemänkymmentä kiloa. Olen lihonut tuosta reippaasti, koska olen joutunut ostamaan isompia vaatteita. Tämä ei herätä minussa muita tunteita kuin että on ollut ihan kivaa ja toisaalta aikaavievää käydä shoppailemassa. 

En muista, että olisin ikinä nauttinut päivääkään ollessani laiha. Kyttäsin koko ajan ruokaa, pelkäsin lihomista, ja ääni sisällä kutsui minua koko ajan rumaksi ja tyhmäksi, vaikka kaikki ympärillä kehuivat, miten upea olen ja suoritin aamusta iltaan kaikkea mahdollista tärkeää. Nyt tuntuu aivan utopistisen kaukaiselta, miten saatoin asettaa paremman elämän tavoitteeksi jonkin vaatekoon tai reidenympärysmitan. Kirjan lukeminen ja elokuvan katsominen oli vain ajan tappamista siihen saakka, että sain syödä seuraavan kerran jotakin, minkä olin asettanut viikkoa aiemmin tekemäni, koulun lukujärjestystä muistuttavan ruokavaliosuunnitelman harvaan piirrettyyn laatikkoon. Paljon hyppytunteja, kirjaimellisia hyppytunteja. Töissä, koulussa, sängyssä, parisuhteessa, perhepäivällisillä, syntymäpäiväjuhlilla mietin vain sitä, miten helvetisti kuluttaisin kaloreita jahka pääsisin eroon näistä ihmisistä ja interaktioista.

Tiedän, että näin ei ole kaikkien hoikkien ihmisten kohdalla, tietenkään. Suurin osa ihmisistä kai vaan on mitä on, ainakin todella toivon niin. Minä olen ollut joskus tosi tosi kipeä. Pääni ei osaa ajatella aina kovin järkevästi mitä tulee loppuosaan kehostani. 

Kun nainen ikääntyy ja pulskistuu, vaimenevat myös kehut ja muut kommentit ulkonäöstä, joskaan eivät koskaan kokonaan. Joka tapauksessa, vapautuu aikaa tarkastella itseään omilla ehdoillaan, tutkailla omaa kehoaan, asettaa sille rajoja. Olisi tietysti ollut ihanteellista, että olisin pysähtynyt jo aiemmin, mutta näinkin on hyvä. Oma ajatusprosessini alkoi siitä, että päätin alkuvuodesta jättää alavatsakarvat ajelematta tämän someliekityksen inspiroimana. Kun siinä sitten seisoin suihkussa ja puristelin mahaani ja siitä märkänä roikkuvia karvoja ajattelin ensi kertaa, että hei, tämähän on söpö näinkin tämä mun keskivartaloni. Mitä jos en tekisi tälle yhtään mitään. Jokin minussa halusi vain antaa jo vihdoin olla. 

Olo tuntuu useampina päivinä seksikkäältä ja terveeltä, ja pokkaa tehdä ja sanoa asioita tuntuu löytyvän sydämestä, huomattavasti entistä isompien tissien takaa, paljon aiempaa enemmän. En ole oikeastaan koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi naiseksi, nyt tässä kehossa tunnen. Kun kävelen kadulla esittämässä sukupuoltani, ajattelen pyllyäni ja pömppömahaani ja hymyilen – enkä aina pelkästään sisäisesti. 

Täytyy kuitenkin myöntää, että tänä aikana on ollut monia hetkiä, jolloin olen ajatellut, että kyllähän naisessa on oltava jokin vialla, jos se ei halua laihduttaa tai olla laiha. Että minulla on varmaan ahmimishäiriö tai jokin kehonkuvaan liittyvä psykoosi, kun pidän itsestäni ja syömisestä (rakastaa on vielä liian paljon vaadittu). Saan itseni jatkuvasti kiinni siitä, että haukun itseäni muiden kuullen. Vähättelen olemustani, tyyliäni ja sitä, että olen laittautunut ihan ajatuksella ja ilolla jotain tilaisuutta varten. Huomaan kysyväni itseltäni, että saanko ajatella ja tuntea olevani kaunis ja hyvä myös ylipainoisena? Saanko sanoa sen ääneen?

Tänään törmäsin sattumalta kaveriin, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Yleensä ensimmäinen ajatuksen noissa tilanteissa on, että ”apua, nyt se näkee kuinka paljon mä oon lihonut”. Tänään huomasin vasta kotona, noin tunti tapaamisen jälkeen, etten ollut ajatellut koko asiaa. Olin vain iloinen, että näin hänet.

Ja sitten sisäinen ääneni lisäsi jotakin, mitä se ei ole oikeastaan koskaan sanonut: ”Myös sut on kiva nähdä, koska sä oot ihana.”