Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Disclaimer 1: Olen tiennyt näytelmäkirjailija-kirjailija Johannes Ekholmin omien töideni kautta kuusi vuotta, siitä saakka, kun hän oli vielä graafinen suunnittelija mainosalalla, ja pitänyt häntä tunnekylmänä, ilkeänä kusipäänä viime vuoteen saakka. Tämä johtuu siitä, että olimme väärässä paikassa, ajalle nyt kukaan ei mahda mitään.
Diclaimer 2: Kirjoitan tätä juoden samalla itsesekoitettua vihreää mehua. Jalassani minulla on Israelista ostetut varvassandaalit, koska Birkenstockit tuntuivat aamulla liian kirjaimellisilta. Päälläni minulla on miesten jenkkifudispaita, joka saa minut panikoimaan sitä, luulevatko kaikki, että minulla on mies, vaikka oikeasti olen loputtoman yksinäinen ja eksyksissä.
Joku kysyi minulta taannoin, mitä mieltä olen Karl Ove Knausgårdista. Vastasin, etten todellakaan ole lukenut enkä aio, koska koko elämäni on ollut yhtä loputonta valkoisten miesten itsekeskeistä kitinää elämän rankkuudesta – elämän, jossa saan hyvässä lykyssä olla hetkittäin statistina.
Minulla on tapana kirjoittaa ylös kaikki kirjat, jotka luen. Tänä vuonna olen näemmä lukenut kaksikymmentä kirjaa, joista miesten kirjoittamia on viisi, ja valkoisen miehen kirjoittamia yksi.
Nyt niitä on toinenkin, nimittäin tämä Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Se on kirja siitä, mitä tapahtuu, kun valkoinen cis-mies tajuaa kesken ihan legitiimin elämänkriisin hyötyvänsä toksisesta maskuliinisuudesta uskomattomin monin eri tavoin.
Joona on rasismikohun myötä työttömäksi jäänyt toimittaja, joka on saanut pyytämättä kustannussopimuksen kirjoittaakseen kirjan, josta on tarkoitus tulla ”sukupolven ääni” tai edes jotakin sinne päin. Julkaisupäivämäärä on jo tiedossa, mutta mitään ei ole paperilla, ei oikeastaan ideaakaan, koska kaikki on merkityksellistä ja kaikki on turhaa samanaikaisesti. Joona alkaa siis nauhoittaa keskusteluja läheistensä kanssa, sekä tallentaa chat-keskusteluja – kielloista huolimatta.
Joonan keskustelukumppanit, oma, omaan kirjailijanuraansa ja elämäänsä pettynyt ikääntyvä isä, exä Caritas, nettituttavuus Sad91rl ja niin edelleen, kipuilevat samojen asioiden kanssa: kapitalismin ja rakkauden, loputtomalta tuntuvien päivien mutta vääjäämättömästi päättyvän elämän – mutta puhuvat niistä sydäntäriipivästi toistensa ohi. Vuoronperään he heittävät ilmoille suuria eksistentiaalisia kysymyksiä, mutteivät pysty keskittymään sen vertaa, että kuuntelisivat toistensa kokemuksia – sillain niinku oikeasti kuuntelisivat. Aikuisena oleminen pakenee kaikkia hahmoja, samaan aikaan kun sielu gentrifikoituu aivan kuin itsestään, koska ruumis nyt on sattumoisin juuri tässä, kuten Sad91rl chattaa:
”mä en usko exodus-ratkaisuihin, ei oo
mitään elämää ”off the grid”
koska ei oo mitään ulkopuolta
kapitalismista ei voi lähtee pois.
varmaan voi tehdä ihan hyvää olla veke, ja tsekata omat prioriteetit
jos siihen on mahdollisuus,
mut ehkä yks kerta riittää. Mitä sit?
mä uskon että on olemassa muitaki tapoja elää, tässä ja nyt.
mä uskon et kaikki merkitykselliseen elämään
tarvittava on jo mahdollista.”
Joona ja kaikki muutkin häilyvät jossakin ironian ja post-ironian välimaastossa, eli juuri siinä, missä me nyt kollektiivisesti olemme, jos uskaltaisimme sen itsellemme ja toisillemme myöntää. Mutta asioiden myöntäminen sellaisiksi kuin ne ovat, toisin sanoen rehellisyys, on noloa, mikä viittaa siihen, että ehkä etuliite post on vähän turhan toiveikas.
Kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden yllä leijuu valtava yksinäisyys ja voimattomuus, jota Ekholmin valitsema muoto käyttää pelkkiä litteroituja dialogeja ja chatteja alleviivaa hienosti.
Näennäisesti Rakkaus niinkussa on läsnä kaikki narsistisen ja pinnallisen ja ulossulkevan sukupolvikokemuksen ainekset, mutta Ekholm käsittelee häpeää niin aseistariisuvasti, että on pakko myöntää: valkoiset cis-miehetkin itkevät, ja minä samastun.