Keisarinna ja Paratiisi

Holonin kuuluisa jemeniläinen tyttöjengi
nauttimassa johtajansa kanssa pistaaseja, kuivattuja herneitä ja aprikooseja 1990-luvun alussa.

 

Istun mummilan parvekkeella muovisessa puutarhatuolissa ja katselen kun äiti kastelee turkoosissa hellemekossa punakoita ja pönäköitä pelakuita. Hän alkaa kertoa, miten vauvat syntyvät tähän maailmaan. On nainen ja mies, jotka pitävät toisistaan aika paljon. Mies antaa siemenen äidin mahaan. Siitä siemenestä alkaa kehittyä ihminen.

Sitten hän kertoo, että talvella saan pikkusiskon tai -veljen.

Olen neljä vuotta ja viisi kuukautta vanha, ja tätä aiemmasta elämästä minulla ei ole muuta kuin valokuvia. Minun ensimmäinen muistoni itsestäni liittyy sinuun, pikkusisko, ennen kuin sinua oli.

En voi väittää, että olisin ollut ilahtunut uutisesta. Muistan kysyneeni äidiltä, että jos se on poika, niin voidaanko antaa sille nimeksi Yrjö ja heittää se roskiin. Muistan äidin nauraneen ja vastanneen, että ei vauvaa voi roskikseen laittaa, vauva tulee sieltä pois.

Siihen ehdotin, että laitetaan vauva sitten mieluummin kodinhoitohuoneen pakastearkkuun. Sille arkulle minulla ei ollut asiaa. Lukemattomia kertoja minua oli vannotettu olemaan menemättä ottamaan Ville Vallaton -jäätelöä yksin.

Mutta sinä synnyit, eikä sinua mihinkään heitetty. Paitsi minun huoneeseeni. Sinä hymyilit aina, myös unissasi, ja kotonamme alkoi leijua silmäniskun siivittämä lause: ”Miksi Saara nauroi?”

Kerran, ollessasi ihan pieni, minä, sinä ja äiti olimme Valintatalossa. Minä keikuin vaunujesi työntöaisassa niin, että koko hässäkkä meinasi kaatua, ja sinä valahdit tiukassa kapalossasi aisassa kiinni olevaan verkkopussiin.

Anteeksi, minä vain olin niin ylpeä ja mustasukkainen sinusta.

Toisella kauppareissulla yksi setä huusi äitille, että ”vai sellaisia matkamuistoja sitten!”

Anteeksi, etten pysty saamaan huutelua loppumaan.

Me emme koskaan olleet mikään paita ja peppu, mutta me nukuimme kerrossängyssä. Äiti ja aba menivät katsomaan Schindlerin listaa ja mummi tuli vahtimaan meitä. Me söimme salaa liikaa karkkia, ja minä oksensin seinää vasten niin, että kaikki valui sinun päällesi alasänkyyn.

Anteeksi, ihan oikeasti.

Me leikimme aika vähän yhdessä, mutta silloin kun me leikimme, me leikimme barbeilla, sotaa, kauppaa, pakolaista, legoilla, intifadaa, Monopolia omilla säännöillämme, orpokotia ja Beverly Hills 90210:aa.

Olimme melko varmasti aika tavallisia siskoja vain. En tiedä, kun en muusta tiedä, mutta uskoisin näin.

Näissä merkeissä kului yhdeksän vuotta, minusta tuli syömishäiriöitä sairastava teini ja sinusta ihan vain ärsyttävä tyyppi – ja sitten saimme uuden pikkusiskon.

Muistatko, kuinka hän ei ollut itsestäänselvyys? Äiti ja isä tekivät hirveästi töitä hänen tuomisekseen tähän ulottuvuuteen, ja me kävimme yhdessä perheenä jättämässä nöyrän pyynnön Itkumuurin kivien rakoon. Minä ajattelin kämmen kultaista, viileää muuria vasten, että katso Jumala, minulla on huivi päässä ja polvet peitossa, teen mitä vaan että annat sen lapsesi tänne.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin sinäkin olit täällä, ja sinut nimettiin alkulähteesi, ikuisen paratiisin, ja metaforisesti Iisakin uhrauspaikan mukaan.

Sinut minä näin ensimmäisen kerran kuuden tunnin ikäisenä, siinä samassa Naistenklinikan rakennuksessa, missä me kaikki olemme syntyneet. Ennen kuin pääsin huoneen ovesta sisään, purskahdin itkuun. Se itku ei ole tähän päivään mennessä päättynyt.

13-vuotiaana tiesin jo varsin hyvin, mitä tuleman pitäisi. Tiesin, että pahasti tulisi käymään, siltä ei kukaan voi välttyä. Tiesin, että joskus ihmiset lakkaavat olemasta, ja toiset ihmiset jäävät yksin, siskotkin. Tiesin, etten voisi suojella teitä mitenkään, mutta silti yrittäisin, uupuisin ja purkaisin sen teihin.

Ainoa mitä en tiennyt, oli vastaus siihen, miten joitain ihmisiä voi rakastaa näin paljon.

Ja tässä me olemme, kaikki yhä ihmeen kaupalla elossa, vailla vastauksia. Kaikki on ennallaan, mutta yksi asia on muuttunut.

Te kaksi muodostatte yhä sen ryhmän ihmisiä, joiden tiedän aina jaksavan minua, vaikka aina sanotte, ettette jaksa minua.

Kaiken, mitä tänne kirjoitan, kirjoitan yhä ensisijaisesti teille, mutta enää te ette ole ainoat tuntemani suomalaiset, ruskeat tytöt.

Ja vain tämän voin teille antaa: sisko on toiselle ihmiselle sisko.