Kiintymyssuomalaisuus

Muistan kun aikanaan raskaana ollessani tutustuin erilaisiin lapsen kasvatus- ja hoivamenetelmiin kirjallisuuden ja äitiysblogien kautta. Tuolloin taisi alkaa nostaa päätään (uudelleen?) kaikenlainen luonnonmukainen meininki kivunlievityksettömine synnytyksineen, rokotusskeptisyyksineen, taaperoimetyksineen ja kantoliinoineen.

Sateenvarjokäsite tuontyyppiselle äitiydelle ja sen variaatioille oli kiintymysvanhemmuus.

Olin työskennellyt juuri ennen raskaaksi tulemista vauvanhoitajana Pariisissa ja saanut tutustua aivan erilaiseen kasvatusmaailmaan. Sen mutkattomuus kolahti kovaa ja toimi meille: yöt omassa sängyssä, paluu työn pariin neljän kuukauden päästä synnytyksestä, tuttipulloruokinta ja mustapippuria soseessa. Kaksi erillistä ihmistä, joista toinen vaan sattuu olemaan toisen viaton, pieni, ihana, rakas, puolustuskyvytön vauva.

Mutta minäkin väsyin, väsyneenä turhauduin ja turhautuneena mietin, että miksi sana ”kiintymys” on varattu yhdenlaisille vanhemmille. Mitä vanhempia ne kaikki muut ihmiset, jotka tässä maailmassa saavat lapsia, sitten ovat. Irrallisiako. Jos et ole kuullut koskaan Jeesuksesta, voitko silti päästä taivaaseen. Tiedäthän. Muistan miettineeni ärsyyntyneenä, että millainenkohan äiti Ferdinand De Saussurella oikein oli.

Minä kiinnyin lapseeni, lapsi minuun. Tietenkin. Ajattelen yhä, etten olisi tehnyt mitään toisin, ja jos saisin toisen lapsen, toimisin luultavasti intuitiivisesti juuri niin kuin toimin ensimmäisellä kertaa. Että meillä on hieno suhde, joka perustuu luottamukseen siitä, että hän pärjää kyllä, koska minä teen kaikkeni sen varmistamiseksi, mutta minä en häntä omista enkä varsinkaan määritä, vaikka hän merkitsee minulle ihan koko maailmaa.

Kiintymysvanhemmuuden lisäksi toinen sana, joka aiheuttaa samankaltaisen reaktion minussa, etenkin väsyneenä, on ”perussuomalainen”. ”Perus” on tärkeä, tärkeä sana, jota ikäluokkani käyttää hyvin liberaalisti kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. ”Suomalainen” on sana, jonka ei olisi mikään pakko toiseuttaa ketään. Minä itse olen varsin kiintynyt molempiin näistä sanoista, ja niistä molemmat kuvaavat aika hyvin juuri minua. En haluaisi antaa niitä sellaisille, jotka haluavat käyttää niitä määrittääkseen itsensä minua tai minunlaisiani ylemmäs, jollain tapaa arvokkaammiksi.

Vaikka meille yritetään toisin kertoa, sanojen denotaatiot ovat avoimia keskustelulle, ja niiden konnotaatiot voivat olla muutakin kuin valkoisia möhelöitä.