Minna ja Morrison

 

 

Tarinoista tärkeimpiä ovat sellaiset, mitkä paljastavat arjen kauhistuttavan olemuksen. Sellaiset, missä todellisuus on niin painostavaa ja niin kaukana oikean ja väärän määritelmästä, että syntyy hevosenkenkä. Ääripäät kaartuvat toisiaan kohti niin, että melkein koskettavat. Mutta vain melkein, pakottaen uskomaan, että pahaa on, usein eniten siellä, missä sitä ei haluaisi enää nähdä.

Toni Morrisonin Nobel-kirja Beloved (Minun kansani, minun rakkaani) kertoo Sethe-nimisestä naisesta, joka tappaa oman tyttärensä vapauttaakseen tämän orjuudesta:

 

“’Was it hard? I hope she didn’t die hard.’
Sethe shook her head. ‘Soft as cream. Being alive was the hard part.’”

 

Tätä kirjaa olen lukenut uudelleen ja uudelleen viimeiset viitisentoista vuotta, ennen lasta, lapsen ollessa kohdussani ja lapsen leikkiessä jaloissani.

Samoin kuin Minna Canthin, Suomen Toni Morrisonin (vai, kumpi on kumpi) Anna Liisa, nurkkaan ajetun naisen hirveistä päätöksistä kertova näytelmä, se on kortti, joka jokaisen naiseksi ryhtyvän täytyy katsoa. Että naiseus on universaali orjuus, vaikein päätös, rotu, tunne.

Tasa-arvo tuntuu olevan aina vain yhtä kaukana ja lähellä, kuin hevosenkenkä. Se kärsii jonkinlaisesta käänteisestä, harhaisesta oidipuskompleksista, joka syntyy naisten infantilisoimisesta ja poliittisen tahdon puutteesta.

 

Anna Liisa: Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään.

Mikko: Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?

Anna Liisa: Et. Sinä et mahda minulle mitään.

Mikko: Entäs se lapsenmurha?

Anna Liisa: Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisi. Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä, koska itse olet siihen osallinen.

 

Tämä teksti on 120 vuotta vanha. Uhka on yhä todellinen.