Othe(i)ron II

Hyvät valkoiset ihmiset,

reaktionne parin päivän takaiseen kirjoitukseeni on ollut kerrassaan yllättävä ja huvittavakin. Yllättävä siksi, että olin ihan varma, että te, minua Oneiron-tekstin jälkipuinnissa napakasti ojentaneet, omien sanojenne mukaan (postkolonialistista) kirjallisuudentutkimusta opiskelleet, käsittäisitte, että se mikä teille on teoriaa ja tenttisumaa, on meille arkitodellisuutta, sekä kirjallisuudessa että sen ulkopuolella.

Huvittavaa siksi, että moni teistä myönsi, ettei ole edes lukenut kirjaa, minkä lisäksi teidän tuntuu olevan vaikea käsittää, että

a) sortavat ja eriarvoistavat rakenteet Suomessa määrittelemme tätä nykyä me ihan itse, ette enää yksin te, eikä se, mitä te haluatte kutsua rasismiksi ole välttämättä ollenkaan sitä, mitä se todellisuudessa meille on;

b) tämä blogin episentri ette ole te, teidän syyttämisenne tai syyllisyytenne, vaan tämä on ainoa paikka koko universumin internetissä, missä me käsittelemme omaa olemassaoloamme riippumatta teidän tunteistanne (ks. täältä suhteessa nettinatseihin, enpä olisi uskonut, että samaa joutuu vääntämään myös suvakeille, mikä vie meidät takaisin kohtaan ”yllättävä”.) 

Koska tämä edelleen, vuoden bloggaamisen jälkeen, tuntuu pakenevan joitakin teistä pahemman kerran, koen nyt asiakseni tarkentaa muutamia seikkoja. 

Moni näytti tulkinneen, että juttuni tarkoitus oli haukkua Lindstedtiä ja hyökätä hänen persoonaansa kohtaan. Näin ei ole. Juttuni tarkoitus ei ollut myöskään määrittää, että kuka saa kirjoittaa ja mitä, tai rajoittaa millään tavalla valkoisen kirjailijan taiteellisia vapauksia. Sanotaan se nyt vielä tässä ihan ääneen, vaikka aika hurjalta tuntuu kirjoittaa jotain, mikä ei ole koskaan käynyt edes mielessä: en halua sensuroida teitä, aivan kuten homot eivät yritä pakottaa heteroita harrastamaan seksiä samaa sukupuolta olevien kanssa, transihmiset eivät yritä pakottaa kaikkia korjaamaan sukupuolta, eivätkä muslimit yritä vallata maatamme tai naiset viedä miehiltä äänioikeutta vaatiessaan tasa-arvoa.

Ajattelin, että ajankohtainen, kaikkien tuntema, palkittu teos, on aika hyvä esimerkki keskustelunavaukseen, joka on jo valmiiksi vaikeasti hahmotettava ja uusi maassamme. Jos olisin puhunut Sinuhesta, minua olisi syytetty vanhojen tonkimisesta saidilaisuuspäissäni; jos olisin jättänyt antamatta esimerkin kokonaan, olisi argumenttini ollut aika ohut ja abstrakti.

Voi olla, että analyysini oli liian ohutta – kyllä, olisi pitänyt mainita Rosa Imaculada ja sanan ”mulatti” käyttö heti sivulla yksitoista – ja tunteellista, joskin pidän mielenkiintoisena, että aina kun kirjoitan (etenkin lapsena) kokemastani rasistisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, niistä kaikkein nöyryyttävimmistä kokemuksistani, tai soimaan perussuomalaisten retoriikkaa/äänestäjiä, saan ylistystä elegantista kielenkäytöstäni ja lukeneisuudestani. Kun taas nostan esiin rasistisia ja muilla eri tavoin syrjiviä rakenteita mediassa, naistenlehtijournalismissa ja nyt kotimaisessa kirjallisuudessa, luetaankin ne yhtäkkiä syyttämisenä ja sananvapauden rajoittamisena. Myös Sarraute-faniuttani epäiltiin, koska olin kirjoittanut nimen epähuomiossa väärin (kuinka monta kertaa erilaisissa julkisissa tilanteissa minun nimeni on kirjoitettu väärin toimestanne – ei, en ole Mubarak enkä Mohamed enkä Hussein), ja tulkintaani Oneironista pidettiin täysin vääränä, koska en ole kirjallisuudentutkija. 

On kertakaikkisen mielenkiintoista, miten solidaarisuutenne ja ajattelunne taipuu näin vähän kun on tosi kyseessä. Te, jotka puolustitte Lindstedtiä hänen rasisminvastaisen voittopuheensa jälkimyrskyssä, käännättekin minulle selkänne kokonaan. Kuka tässä vaientaa ja vähättelee kenenkin ajattelua ja kirjoittamista? Kuka tässä maassa saa oikeasti puhua rasismista? Minä en tarvitse yhtään enempää valkoisia taivaanenkeleitä pelastamaan itseäni, minä olen toimintakykyinen, aikuinen ihminen ja täysin kykenevä kulttuurikritiikkiin siinä missä te valkoiset ihmisetkin.

Minua kiinnosti aiempaa tekstiä kirjoittaessa, ja kiinnostaa yhä ainoastaan kysymys siitä, missä menee määritelmällisesti epätarkan ja vaikean kulttuurisen omimisen käsitteen rajat Suomen kontekstissa. Tästä tekstissäni oli kyse. (Esimerkiksi esittävän taiteen kentällä keskustelu on myös alkanut vastikään.)

Ja kun nyt koulutuksesta oli puhetta, niin olen minäkin istunut näissa samoissa yliopistoissa lukemassa niin englantilaista filologiaa kuin Pohjois-Amerikan tutkimusta. Voin vakuuttaa, että kulttuurisen omimisen sekä valkoisen äänen ja katseen diskurssit ovat ihan oikea keskustelu, jota muualla maailmassa, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, jopa naapurissamme Ruotsissa käydään ihan vakavasti ja defenssien taakse luimuilematta. Ja sitä keskustelua eivät todellakaan johda valkoiset filosofit. Miksi Suomi olisi poikkeus? Miksi tämä tulkintani Oneironista ei voisi kulkea muiden tulkintojen rinnalla? Se, mitä kutsutaan ääripäiksi ja tolkun ihmisiksi ja dialogiksi tai akateemiseksi keskusteluksi, ja se, mikä rooli meille ruskeille suomalaisille on näissä annettu (statisti, objekti, lemmikki, silta, omantunnon lepyttelijä jne.) ei kelpaa meille enää. Kyse on meidän olemassaolostamme ja ihmisarvostamme, tasavertaisesta asemasta yhteiskunnan ja kulttuurin areenoilla. Ei, me emme ole enää vain räppäreitä, missejä ja urheilijoita, terroristeja, pakolaisia ja suomitoisenakielenälapsia. Tai sitten olemme, mutta se on yhtä arvokas kehys keskustelulle kuin tuo teidän tempaamannekin.

Kulttuurinen omiminen on asia, jonka jokainen ruskea, musta, ja erilaisiin etnisiin vähemmistöihin kuuluva suomalainen tunnistaa ja tiedostaa, joka on selvä kuin päivä, keskenämme jaettua hiljaista tietoa, jota on äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi, koska se on niin itsestään selvää. Esimerkiksi viime vuoden lopulla Suomea meinattiin edustaa Miss Maailma -kilpailussa pilailupuodista hankitussa saamenasussa. Saamelaisväestö loukkaantui ja raivostui, syystäkin. Joiltakin pointti meni ohi: he perustelivat, että koska feikkiasu ei ole se oikea asu, ei ole syytä loukkaantuakaan.

Kyse ei ole itse asusta, niin kuin ei ole itse Oneironista, tai Carola Milleristä tai Laura Lindstedtistä henkilöinä, vaan takana piilevistä valta-asetelmista ja rakenteista, siitä kuka ottaa haltuun asioita, minkälaisessa historiallisessa viitekehyksessä ja miksi, ja miten se vaikuttaa käsityksiin, asenteisiin ja ylläpitää edelleen syrjintää.

Vaikka kulttuurisen omimisen käsite on häilyvä ja vahvasti kontekstisidonnainen, oli Oneiron minulle pitkästä aikaa kokemus, josta pystyin sanomaan heti, että ei, tämä ei ole ok.

Muistan, että moni muslimiystäväni koki saman tunnekuohun Anja Snellmanin Parvekejumalista ja Jari Tervon Laylasta. (Ja saattoipa joku ajatella, että jopa Ranya El Ramlyn Auringon asema ja Nura Farahn Aavikon tyttäret on kirjoitettu valkoisen katseen kautta, mikä ei ole lainkaan mahdoton tulkintakehys. Yksi niistä.) Juuri tässä poliittisessa ajassa ja ilmapiirissä, tämän kielenkäytön keskellä, kun te koulutettuina ja tilannetta tarkkaan seuraavina ihmisinä tiedätte, miten mahdollisuuksiamme yritetään rajata ja ääntämme hiljentää, historiaamme koko ajan typistää (”te olette olleet täällä niin vähän aikaa, ette voi koko ajan olla vaatimassa jotain” oli myös yksi eilisistä argumenteistanne) tuntuu kohtaloidemme haltuunotto erityisen syvällä.

Mutta eikö kirjailijan ainoa työkalu ole ”eläytyminen toisen nahkoihin”, ja ”äänen antaminen myös sellaisille hahmoille, joita ei itse edusta” tärkeää? Näin kysyitte eilen.

Ensimmäistä en ole kiistänyt, eikä minulla ole mitään intressiä sitä rajoittaa. Halusin vain keskustella siitä, mitkä ovat ne asetelmat ja historialliset jatkumot nykykirjallisuutemme taustalla. Millaiseksi suomalainen kirjallisuudenystävä kuvitellaan (ei-hepreankielentaitoiseksi, ei rodun ja sukupuolen risteyksessä eläväksi, ei tekstejä tulkitsemaan kykeneväksi). Pelkästään oletus siitä, että meille pitää antaa ääni, on toiseuttava ja lähtee valkoisuuden normista. Meillä on ääni, se on aina ollut. Te ette löytäneet sitä ristiretkillänne, te ette polttaneet sitä kaasukammioissanne ettekä te nytkään tule kertomaan, miten meidän pitää ajatella ja puhua, ettei teille tulisi paha mieli.

Te ette kuuna kullanvalkeana lähtisi kyseenalaistamaan Zadie Smithin ja Jonas Hassen Khemirin tapaa alleviivata valkoisuutta ja häivyttää ei-valkoisuutta NW:ssä ja Allt jag inte minssissä. Te olisitte että uuh ja aah, maahanmuuttajakirjallisuutta, postkolonialistista kirjallisuutta. Mutta meille se ei ole sitä, vaan yksi harvoista vaihtoehdoista. Se, että minulla ei ole edes antaa tähän suomenkielistä esimerkkiä, on ongelman ydin. Meillä ei ole mitään, millä tasapainoittaa teidän luomianne rodullistettuja hahmoja. Te ette halua meidän edes bloggaavan aiheesta.

No, mikset sitten kirjoita itse? Mikä estää? Mikset esitä ratkaisuja, vaan pelkkiä ongelmia, jotka eivät ole edes pahimmasta päästä? Miksi syytät meitä, nälkätaiteilijoita, rahan tekemisestä kustannuksellanne, vaikka meillä on myös asiat huonosti? Näin kysyitte eilen.

No, minähän kirjoitan. Kirjoitan nyt tätä. Lisäksi minulla on kustannussopimus ja apuraha ja minä olen kirjailija riippumatta siitä, haluatteko te kuulla, mitä minulla on sanottavanani. Ettekä te edes ole ensisijainen lukijakuntani, ette ensisijainen kriitikkoni.

Toni Morrison sanoi sen, mitä me ajattelemme kaikki: “I’m writing for black people — in the same way that Tolstoy was not writing for me, a 14-year-old coloured girl from Lorain, Ohio. I don’t have to apologise or consider myself limited because I don’t [write about white people] – which is not absolutely true, there are lots of white people in my books. The point is not having the white critic sit on your shoulder and approve it”. 

Lindstedt kirjoitti hyvin, ihanasti ja inspiroivasti, mutta hän ei kaikessa postmodernismissaankaan kirjoittanut minulle, vaikka hän olisikin teidän norminne. Ja, koska minä olen yhtä lailla olemassa riippumatta teistä, en minäkään kirjoita ensisijaisesti teille. En täällä blogissa, en kirjassani. Kuten vuosi sitten ensimmäisessä postauksessani sanoin, en ajattele olevani ruskea ennen kuin te siitä minua muistutatte. Ja se koskee myös kulttuurieliittiä.

Chimamanda Ngozi Adichie kutsuu tätä ilmiötä ”yhden tarinan riskiksi” (suom. oma), mikä tarkoittaa sitä, että on vaarallista ajattelullemme ja olemisellemme, jos meillä ei ole käytettävissämme omin ehdoin, itsellemme kirjoitettua kirjallisuutta. Se ei tarkoita, ettettekö te voisi sitä lukea ja siitä nauttia. Valkoisten kirjailijoiden tarinat saattavat tavoittaa hyvin ja uskottavasti sen, millaista on olla rodullistettu ihminen (vaikka yleensä näin ei todellakaan ole), ne saattavat tyydyttää teidän vieraannälkänne (sitä en tiedä, koska minulle se ei ole vierasta enkä pysty sitä näkemään niin vaikka haluaisin), mutta historiallisesti ne määrittävät ylipäätään sen, mikä on kirjallisuutta ja mikä ei ole – ja anastamalla vielä pönkittävät asemaansa. 

Te haluatte nopeita ratkaisuja asioihin, te haluatte, että minä, yksittäinen ihminen, poistan ongelman, joka on ollut meillä satoja vuosia, jotta se ei enää aiheuttaisi teille epämukavuutta. Minä haluan poistaa ongelman siksi, että meitä ei enää syrjittäisi ja kohdeltaisi alempiarvoisina ihmisinä.

Ja mitä rahastamiseen tulee, niin ehkä olisi syytä katsoa keskeltä periferiaan. Jokainen meistä, joka kirjoittaa, jolla on kieli ja mahdollisuus ajatella, on keskellä, ei marginaalissa, ei nälkäkuoleman partaalla. Tämä ei ole mikään uhritutumiskilpailu, tämä on yhteiskuntamme. Jokainen meistä, joka saa äänensä kuuluviin, kuuluu eliittiin, etuoikeutettujen joukkoon, vallankäyttäjiin. Jotkut meistä vain päätyvät tänne siitä huolimatta, että meitä yritetään painostaa lähihoitajiksi, siivoojiksi ja bussikuskeiksi pelkästään etnisyytemme vuoksi ilman, että meille kerrotaan muista vaihtoehdoista selkeästi, ilman että meidän sivistystämme, kertomaperintöämme tai suomenkieltämme edes lasketaan taiteeksi, missä meidät taiteellisen uran valitessammekin yritetään laittaa muottiin (hiphop, breakdance, napatanssi, mamuroolit televisiossa, vanhempiemme monikulttuurinen rakkaustarina kirjallisuudessa jne.) ja ilman, että meillä on yhtä ainoata kirjallista esikuvaa edellämme – paitsi ne teidän keksimänne.

Josko tämä vähän selventäisi? Vai riittäisikö jopa se, että myöntäisitte itsellenne, ettette aina voi ymmärtää, koska kaikki ei aina lähde teistä? Ei edes kulttuurinen omiminen.