Riippumatta siitä, mitä eilen näytettiin televisiossa, me heräsimme tänään ja teemme sen, mitä pitää. Ilman että kukaan on halannut meitä yöllä ja sanonut, että kaikki järjestyy, että sinä olet arvokas, että taistellaan me yhdessä. Me ymmärrämme, että se nyt vaan on niin, että me hoidamme kaiken pyykeistä ruoanlaittoon ja neuvolasta harrastuksiin – sekä kaiken sen, mitä siihen väliin jää, kuten suukot, iltasadut, keskustelut vaikeista asioista ja koko elämä.

Ai niin, ja meidät itsemme, työmme, uramme (joka koostuu tällä hetkellä lähes täysin ”sori en pääse” -maileista, koska jos se ei tapahdu välillä 9-16, emme pääse, emmekä yleensä silloinkaan pääse, koska joudumme tekemään kaiken välillä 9-16 ja kalenteri on täynnä viikkokausien päähän), harrastuksemme (yeah, right) ja romanttiset viritelmämme (yeah, right potenssiin miljoona).

Riippumatta siitä, tuleeko äärioikeistopomo televisioon levittämään sairasta agendaansa, lapsemme voivat sairastua mahatautiin ja itsellemme voi nousta kuume. Koska olemme ihmisiä. Riippumatta siitä, mistä hallitus leikkaa, heräämme kello kolme yöllä vaihtamaan lakanat ja joudumme jättämään itkevät lapsemme hetkessä pehmoisesta pesästä kylmänkankeaksi muuttuneelle laverille siksi aikaa, koska käsiä on vain kaksi. Koska olemme ihmisiä. Tiedostamme, että pääsemme seuraavan kerran nukkuman ehkä joskus seuraavana iltana. Siihen saakka silitämme, paijaamme, lohdutamme, puhallamme, maanittelemme syömään tai edes juomaan vähän, ja siivoamme hieman lisää jälkiä.

Meidät sijoitetaan toiseen ääripäähän, kutsutaan äärisuvaitsevaiseksi – mitä, omaa henkiin jäämistäämme kohtaan? – mutta me tiedämme tasan tarkkaan missä olemme: vastuussa. Toisen ihmisen elämästä. Ja me teemme sen helvetin hyvin olosuhteisiin nähden. Tiedämme, ettei kukaan tule viiden, kuuden pintaan kotiin vaihtamaan vuoroa, eikä kukaan voi jäädä tänne, jotta me pääsisimme viikonlopuksi töihin, niin kuin olemme luvanneet. Hetken mietimme, että jospa yrittäisimme taas kerran selittää leikki-ikäiselle, että äiti nyt vähän lepää, äitillä on samalla tavalla huono olo kuin sinulla. Mutta me muistamme viime kerrasta sen kauhun, kun lapsi yritti prosessoida, että ainoa pysyvä aikuinen hänen elämässään ei olekaan voittamaton.

Joten me menemme suihkuun, itkemme siellä, kampaamme hiuksemme tarkkaan, sadoin, päättäväisin vedoin, lotraamme kasapäin kookosöljyä, laitamme tiukan palmikon, pirskotamme rohkeasti chanelvitosta ja puemme ylle äidillisen kotiasun (leggingsit, merimiespaita ja silkkikimono), hoilotamme ”Let It Gota” ja sisustamme nukkekotia.

Arvomme pyytääkö apua vaiko eikö. Avun pyytäminen, se on aina yhtä nöyryyttävää, vuosienkin jälkeen. Se ei ole aina päättynyt hyvin. Joskus , kun vastaus on ymmärrettäväkin ei, se alleviivaa entisestään tunnetta siitä, kuinka yksin on. Toisaalta, ihmiset ovat ihania, he tarjoavat apua ja antavat sitä suurimman osan kerroista, mutta avunpyyntötekstiviesti kuulostaa omiin korviimme aina jotakuinkin tältä: ”Luuseri täällä moi, olen tehnyt aikoinani liudan paskoja valintoja, ja nyt sitten tarvitsisin banaaneja ja paahtista. Voitko tuoda heti. Maksan jos/kun jaksan. T. Hemmoteltu kakara ja sen hemmoteltu kakara.”

Kaikenmaailman helvetin turvattomuusiltojen jälkeen tulee aina huominen. Ruskea ihminen on Ylen pohjanoteerauksesta riippumatta edelleen ruskea, äiti edelleen äiti, yksinhuoltaja edelleen yksinhuoltaja. Katokaas kun meillä on tämä ikävä ja kiusallinen ja sisukas rasismi, ja sitten meillä on myös kaikki samat asiat kuin valkoisillakin ihmisillä, naisilla, yksinhuoltajilla.

Ja niihin saa pyytää apua, ja niiden edessä saa tuntea itsensä väsyneeksi ja turvattomaksi. Sinun ja minun ei tarvitse olla mitään helvetin angeladaviseja joka päivä. Kyllä angeladavisillakin joskus salettiin on ollut pakki sekaisin ja suru puserossa.