Paperinohuet ideaalit paljastuvat Tatu Tuomisen näyttelyssä

 

tuominen3.jpg

still-kuva videoteoksesta Standing in the Ruins, 2015, HD-video, stereoääni, kesto 3:19, kuva: Tatu Tuominen

 

Muistatko ajan, jolloin ei ollut vielä Pinterestiä? Kun kaikilla meillä oli ensin sieltä täältä repäistyjä sivuja ensimmäisestä työpaikasta varastetussa muovitaskussa, sitten tietokoneidemme työpöydällä kansio nimeltä ”koti-inspis” tai ”sisustusjutut”?

Missä ne ovat nyt? Mitä me oikein haimme niillä?

Missä ovat ne kaikista vanhoista koneista ulkoisille muisteille siirretyt kansiot nyt? Ehkä ruokakaapin yllähyllyllä, tai kirjakaapin pohjalla olevassa pahvilaatikossa, jonka kylkeen on tussattu ”utter crap”.

Ne kansiot, joissa on punaisten persialaismattojen, terrakotasta kasvavien peikonlehtien, kalanruotoparkettien ja nokkelien seinäryijyjen lisäksi kuvia tasakattoisista tapiolalaistaloista, kiehkuraisista pariisilaisparvekkeista, sellaisista kalliomaisista tönöistä jossain keskellä Marfaa, jotka kelpaisivat jopa itselleen Georgia O’Keeffelle, kallionkiellekkeeltä hyppäämässä olevista, omaan minimalistiseen ökyynsä hirttäytyneistä kuutioista.

Talot, joille kadut ovat vain saumavaroja. Arkkitehtuuri on yhtä aikaa maailman banaalein ja fantastisin asia. Huomaamaton monumentti.

tuominen2.jpg

(nro 65) sarjasta Studying Modern Architecture with a Knife, 2014-2015, leikatut arkkitehtuurikirjojen
ja -lehtien sivut paperille, 34 x 28 cm, kuva: Tatu Tuominen

 

Sen tietää myös kuvataiteilija Tatu Tuominen. Hänen teoskokonaisuutensa Studying Modern Architechture with a Knife tutkii modernistisen arkkitehtuurin ideaaleja. Tuominen on rakentanut lehtien ja kirjojen sivuista leikkaamistaan paperinpalasista monikerroksisia kollaaseja, joista avautuu hennosti kolmiulotteinen näkymä samaan aikaan dystooppiseen, epätodelliseen ja hyvin tutunoloiseen, kliiniseen (esi)kaupunkiin ja sen julkiseen tilaan.

Kokonaisuuteen kuuluu videoteos Standing in the Ruins, jonka rakennusaineena on taulusarjasta syntynyt paperisilppu. Myös musiikintekijänä tunnettu (mm. Liisanpuisto) Tuominen on sämplännyt Gottfried Huppertzin säveltämää Metropolis-soundtrackia.

Kuvataiteesta kirjoittaminen on kaikkein intiimimpien salaisuuksien paljastamista. Kuvataide on se metrin tai kaksi pitkä keskustelu, joka tapahtuu taideteoksen ja katsojan välillä. Se muisto, jonka teos palauttaa tai jonka se jättää. Tuomisen näyttely on puhutteleva silmänräpäys viimekesäisestä Centre Pompidoun Le Corbusier -näyttelystä, missä katsoin lähes tunnilta tuntuneen ajan lastani katsomassa uudelleen ja uudelleen rapistunutta videota Notre Dame du Haut’n kirkosta.

Modernistinen arkkitehtuuri nousi sodanjälkeisestä traumasta ja epätoivosta. Kaupunkeihin virtasi uusia ihmisiä, uusia ajatuksia, ja juuri taloissa tapahtui integraatio, assimilaatio ja jälkityö. Mutta mitä sen jälkeen? Miksi, miten?

Tuomisen näyttely on tänään – kun ideoiden kaupunki näyttää videopeliltä – ajankohtaisempi kuin koskaan. Se sekä selittää, miksi kaupunkimme näyttävät siltä miltä ne näyttävät, että näyttää, kuinka hauraita ideaalit usein ovat. Paperinohuita.

 

METROPOLIS – Collage City, 11.-29.11. Galleria Huuto (Uudenmaankatu 35, ti-su 12-17).

Kulttuuri Sisustus Suosittelen

Valkoisten naisten lehdistä II

mw2.jpg

Tämän viikon maanantaina heräsin järkyttävään huonojen hiusten päivään. Se on hyvin sattumanvaraista, kuten tiedämme. Olin ollut jo ainakin viikon puolikuntoinen, ja pessyt hiukset muutaman päivän välein nopeasti, kietaissut ne nutturalle harjaamatta ja öljyämättä.

Niin tein tuonakin aamuna, ja sen jälkeen menin facebookiin, kuten meillä älypuhelimen omistavilla ruskeilla ihmisillä on tapana. Ja kuinka ollakaan, kuin lahjana taivaalta feedissäni oli seuraava saateteksti:

” Maanantain tukkakriisi ja perisuomalainen luihuletti? Opi ottamaan tukastasi kaikki irti ihkun Michelle Williamsin tyyliin.”

Ei, kyse ei ollut Destiny’s Childin Michellestä, vaan siitä toisesta ihanasta.

Olivia oli nimennyt hänet kauneusmuusaksi ja tässä lainaus hiustenhoitovinkistä: ”Pitkä, sivulle kammattu otsatukka tuo kampaukseen pehmeyttä. Tumma tyvi ja vaaleammat latvat tekevät tukasta ryhdikkään näköisen. Kuivaa otsatukka föönin sijaan puhallinkihartimella, jolloin saat siitä nopeasti ja helposti ilmavan.”

Minä en ymmärrä mitä tuo ohje tarkoittaa. Minulla on ihan toisenlainen tukka. Sellainen tukka, jota ei ole olemassa, ja jolle ei ilmeisesti tarvitse antaa mitään vinkkejä, jolle ei ole muoteja ja trendejä ja joka ei ole kaunis ja arvokas.

Minun tukkanihan hoito-ohjeet ja kauneusvinkit tulevat joko telepaattisesti suoraan Jumalalta, Michelle Williamsin näköiseltä, viisikymppiseltä äidiltäni sekä rikkinäisen puhelimen kautta ulkomailla asuvilta naispuolisilta sukulaisiltani, joista heistäkin noin puolet on valkoisia michellewilliamseja.

Minähän en halua lukea naistenlehtiä, koska olen ruskea.

Ensin ajattelin, että kyllä siellä varmaan jotain minullekin, koska vuosi on 2015 ja lehtiä tekevät suvaitsevaiset, lahjakkaat ja liberaalit ihmiset. Selasin lehden nettisivuja, ja löysin lähes neljän kuukauden ajalta pari kolme maahanmuuttajaa (tosin valkoiseksi identifioitavaa, vaikkei se minun asiani olekaan), yhden hyvännäköisen, käsittääkseni romanimiehen – ja minun itseni kirjoittaman jutun rasismista, syrjinnästä ja rodullistamisesta tämän päivän Suomessa.

Voin vakuuttaa, ettei ole mitään niin pitkästyttävää kuin omien tekstien lukeminen. Eikä mitään niin lannistavaa ja satuttavaa, kuin tällaisen asian kasvoille lävähtäminen heti maanantai-aamuna.

Yleensä nielen suuttumuksen, suttaan vähän ripsaria ja arganöljyä kaulan yläpuolelle ja lähden töihin teeskentelemään, että olen yhdenvertainen ja arvokas.

Tuona aamuna päätin laittaa palautetta. Laitoin viestin facebookin inboxin välityksellä ja näin, että se nähtiin heti. Siinä luki esimerkiksi näin:

”Miten aiotte ottaa huomioon myös meidät muut kuin valkoiset suomalaisnaiset? Me joudumme joka kerta soveltamaan näitä teidän vinkkejänne omiin kehoihimme. Olisiko mahdollista tuottaa sisältöä myös meille, niin että joskus jotkut muut joutuisivat soveltamaan? On todella turhauttavaa, että olemme teille täysin näkymättömiä naisina ja mahdollisina kuluttajina. Mitä aiotte tehdä tälle asialle?”

Kukaan ei ole vastannut minulle kohta viiteen päivään. Sen sijaan sivuille on ilmestynyt juttu maannaisestani, nobelvoittaja Tawakkul Karmanista, ja koko sinänsä ihan hienosta jutusta on nostettu kärjeksi kohta, missä Karman kertoo huivivalinnoistaan:

”Peittävä huivi on muuri. Se tekee naisesta heikon. Kun työskentelee julkisessa ammatissa, viesti ei välity, ellei se ole selvä ja läpinäkyvä.”

Minulla ei nyt riitä kapasiteetti kuvailemaan, miten monilla eri tavoilla tässä on menty pieleen. Miten paljon tällainen ylimielinen tapa kertoa tarinoita meistä satuttaa. Miten paljon tällainen esitystapa antaa voimaa rasismille. Miten paljon merkitystä lifestyle-kirjoituksilla on ihmisyyden kannalta, jos niin halutaan.

Minä olen lopen uupunut.

mw3.JPG

 

Kauneus Oma elämä Hiukset Suosittelen