#rasismiesiin

https://youtube.com/watch?v=GCgrXdHX7Og%3Fcontrols%3D0%26showinfo%3D0

(Tässä vielä nimeni ääneen lausuttuna.)

 

Viime perjantaina, iltapäivällä, laitoin tohkeissani Ruskeiden tyttöjen facebook-sivulle haasteen. Kirjoitin näin:  

Ota käyttöön #rasismiesiin  

Hei kaikki! Olen saanut viime päivinä valtavasti palautetta sanomisistani mediassa. Se on liikkunut akselilla ”kiitos, että sanoit juuri sen mitä minä/perheeni on kokenut, mutta mistä ei oikein ole soveliasta puhua” – ”en kyllä oikein usko, että puhut totta/minusta olet hiukan liian herkkähipiäinen”.

 Jälkimmäiselle perusteluina on ollut mm. se, että ihoni ei ole riittävän tumma, jotta voisin kohdata oikeasti rasismia; että hiukseni ovat suorat;että jos käyttäisin kahta ensimmäistä hepreankielistä etunimeäni tahallisen afrikkalaiselta kuulostavan Kokon sijaan, ei kukaan kyselisi mitään.  

Olen aina ollut täälla ihan tämänvärisenä, ja Koko-nimi on ollut kaveripiiriä laajemmassa käytössä vasta n. vuosikymmenen. Suoria ja kipeitä rasistisia tekoja ja sanoja on kohdistettu minuun AINA ilman, että minulta on ensin kysytty nimeä tai perheeni taustoja.  

Nähdäkseni onkin kyse tahallisesta maalitolppien siirtelystä, vaientamisyrityksestä ja ennen kaikkea sen vähättelystä, että rasismi olisi ongelma Suomessa. Taannoisessa Nuorisobarometrissa tutkimukseen vastanneet henkilöt tunnistivat vähättelyn suurimmaksi syrjinnän muodoksi, ja 72% oli kokenut sitä joskus tai usein.  

Tälle vähättelylle on aika pistää stoppi. Viime päivinä minua on suuresti liikuttanut, mutta myös ilahduttanut erilaisten ihmisten – lasten ja vanhempien ja ystävien ja vähäisessä määrin myös viranomaisten – jakamat avoimet kertomukset siitä, mitä rasismi Suomessa on ja millaista on kohdata sitä kerta toisensa jälkeen. Ei jätetä tätä keskustelua tähän.  

Hartain toiveeni on, että sosiaalisessa mediassa leviäisi mahdollisiman paljon tarinoita, joiden kautta kävisi esiin, että kyse on isommasta ongelmasta kuin yksittäisen tytön herkästä luonteesta tai ihmisen ihon värisävystä. Niinpä haastan teidät kaikki jakamaan kokemuksianne hästägillä #rasismiesiin täällä, twitterissä, instassa, missä vain!  

Vaikeneminen voi olla kultaa, mutta ruskeaa se ei enää ainakaan ole.  

On ollut kiinnostavaa seurata hakutunnisteen alla käytäviä keskusteluja, semminkin kun ne ovat minulle näkyneet. Tänäänkin tuntuu, että vielä on paljon puhuttavaa ja näkyväksi tehtävää. Kipupisteistä suurin vaikuttaa olevan omien etuoikeuksien myöntäminen, ja sen, että ihkaoikeaa rasismia on. Suomessa. kyllä. Se kohdistuu yllättävän suoraan lapsiin.   

(Mistä tuli mieleen, että juttelin eilen äitini kanssa, joka sanoi, että sattuu ihan hirveästi, kun omista lapsista puhutaan rumasti ja heitä kohdellaan eri tavalla kuin muita. Niitä lapsia, joita hän enemmän kuin mitään kauan sitten toivoi. Että halveksutaan sitä kulttuuria ja uskontoa, joiden opettamisen eteen hän ja isäni ovat nähneet valtavasti vaivaa, jonka he ovat ajatelleet olevan yksinomaan hieno yksityisasia. Äitinä uskon tietäväni mistä hän puhuu, mutten halua sitä ajatella. #rasismiesiin)  

Siksi haluan haastaa teitä vielä kerran sanallistamaan täällä blogin kommenttikentässä, facebookissa (laittakaa asetus kaikille näkyväksi – mä tiedän, se on pelottavaa ja siitä todennäköisesti sataa ainakin pieni paskakikkare niskaan), twitterissä, instagramissa, että mitä se rasismi oikein on. Miltä se tuntuu. Ettei kellekään jää epäselväksi. Ettei kukaan voi väittää, ettei olisi kuullut sitä suoraan kokemuksen ytimestä. 

 Kiitos. 

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta

Pariisi-päiväkirja II

 

Täällä on kuuma, 39 astetta. Löysin alesta hienon terrakotta-voirasian. Lapsi sai valita minkä tahansa kirjan itselleen Shakespeare & Co.:sta – valitsi Muumipeikko ja pyrstötähti -sarjiksen englanniksi.

En ole tutkija, mutta valistunut tunnearvioni on, että se mitä tekstinä nyt tuotin ei tietenkään ollut afroamerikkalaisuutta, muttei se myöskään ollut pelkkää yhden pop-kulttuurin ihannoimista, matkimista tai suomalaisuuden venyttämistä. Ehkä se oli suomalaisuuden venyttämistä afroamerikasta opittujen hyvien käytäntöjen pohjalta. Ajatukset poukkoilevat.

Kirjassa voisi olla kolme osaa: ensiksi käsittelisin niitä laastareita, joita olen kehitellyt identiteetin kasassapitämiseksi; sitten voisin kertoa, miksi ja mihin ylipäätään tarvitsen laastareita (kapean suomalaisuuden stressioireyhtymä); ja lopuksi voisin vähän määritellä ruskeaa, suomalaista feminismiä. Tai jotain sellaista. Ehkä.

Jännä tunne tämä kirjan kirjoittaminen. Kun joitain kuukausia sitten tapasin elämäni ensimmäisen kustannustoimittajan, ainoa kysymykseni hänelle oli: ”miten estän sen, etten tule hulluksi?”

Tuntuu ihan koko ajan siltä, että kuulat leviävät minä hetkenä hyvänsä. Toisaalta tuntuu siltä, että tämä on luonnollisinta, tarpeellisinta ja tärkeintä koskaan. Jälleen: vanhemmuus. Ajatteleminen oksettaa, mutten voi pysähtyä nyt.

Sitten taas ei tunnu yhtään miltään, eli ihan samalta kuin niin monessa työpaikassa aiemmin. Katselee kelloa vartin välein ja syö lounaan puolikymmeneltä aamulla, koska on niin helvetin tylsää. Ja mikäs tässä olisikaan eri: olen jo vuosia tehnyt töitä tietokoneella, internetissä, vihko ja kynä pöydällä. Tässä ei kuulukaan olla mitään uutta. Paitsi että nyt ei ole pomoa, ei strategiaa, ei liikevaihtoa, ei taiteellista linjaa. On vain olemassa oleva suomenkieli, kaikki sen sanat, tämän yhteiskunnan tendenssit ja minun ajatukseni, jotka pitää järjestää. Minä kyllä tykkään siivota. Minä tykkään, että asioissa on järki, että niillä on väliä. Joskus minä pesen puhtaita astioita ja suihkuttelen tolua ilmaan, että saisin oikeanlaisen mielentilan.

”Näytä, älä selitä,” sanovat aina kaikki toimituspäälliköt ja muut tekstieditorit minulle. Mitä sekin nyt tarkoittaa? Tai siis, ymmärränhän minä, että he pyytävät minua kertomaan yleisestä asiasta konkretian kautta. Ihan perusjournalismia se on. Mutta päässäni se kääntyy muotoon: ”Mitä sä tyttö oikeen selität? Ootko sä ees mikään oikea toimittaja?”

Minun pitäisi joskus kokeilla lähteä ulos omasta päästäni ja navastani. Joskus kokeilin ja menin kotibileisiin, baariin ja pokasin jonkun tyypin. Ja koko ajan mietin, että saako jo mennä kotiin katsomaan Friday After Nextiä ja syömään Hot Rodeja. Siinä maatessakin. Olen liian hyvä olemaan yksin. Liian hyvä puhumaan itsekseni mutten muille.

Maailma on täynnä ihmeitä. Muitakin kuin minä. Niistä minä haluan kirjoittaa. Jokaisesta suomalaisesta ihmeestä.

”Keskity tuottamaan massaa,” niin se ystävä sanoi. Graduohjaajani kysyi ensitapaamisellamme: ”Sinä taidat olla sellainen kirjoittaja, joka tykkää ensin lukea ja kirjoittaa kaiken, ja sitten lähteä käsittelemään tekstiä?” Jos en tee niin, niin mistä voin tietää olevani oikeassa? Miksi vaadin itseltäni enemmän kuin Nobel-kirjailijoilta? Mutta minä pidän kaiken kirjoittamisesta. Pidän kaiken kirjoittamista tärkeänä.

PS: Muista googlettaa, että mitä tarkoittaa ”paroxysm”. Kuulostaa tutulta, mutten nyt saa päähäni. 

suhteet oma-elama kirjat hopsoa