https://youtube.com/watch?v=GCgrXdHX7Og%3Fcontrols%3D0%26showinfo%3D0

(Tässä vielä nimeni ääneen lausuttuna.)

Viime perjantaina, iltapäivällä, laitoin tohkeissani Ruskeiden tyttöjen facebook-sivulle haasteen. Kirjoitin näin:  

Ota käyttöön ‪#‎rasismiesiin  

Hei kaikki! Olen saanut viime päivinä valtavasti palautetta sanomisistani mediassa. Se on liikkunut akselilla ”kiitos, että sanoit juuri sen mitä minä/perheeni on kokenut, mutta mistä ei oikein ole soveliasta puhua” – ”en kyllä oikein usko, että puhut totta/minusta olet hiukan liian herkkähipiäinen”.

 Jälkimmäiselle perusteluina on ollut mm. se, että ihoni ei ole riittävän tumma, jotta voisin kohdata oikeasti rasismia; että hiukseni ovat suorat;että jos käyttäisin kahta ensimmäistä hepreankielistä etunimeäni tahallisen afrikkalaiselta kuulostavan Kokon sijaan, ei kukaan kyselisi mitään.  

Olen aina ollut täälla ihan tämänvärisenä, ja Koko-nimi on ollut kaveripiiriä laajemmassa käytössä vasta n. vuosikymmenen. Suoria ja kipeitä rasistisia tekoja ja sanoja on kohdistettu minuun AINA ilman, että minulta on ensin kysytty nimeä tai perheeni taustoja.  

Nähdäkseni onkin kyse tahallisesta maalitolppien siirtelystä, vaientamisyrityksestä ja ennen kaikkea sen vähättelystä, että rasismi olisi ongelma Suomessa. Taannoisessa Nuorisobarometrissa tutkimukseen vastanneet henkilöt tunnistivat vähättelyn suurimmaksi syrjinnän muodoksi, ja 72% oli kokenut sitä joskus tai usein.  

Tälle vähättelylle on aika pistää stoppi. Viime päivinä minua on suuresti liikuttanut, mutta myös ilahduttanut erilaisten ihmisten – lasten ja vanhempien ja ystävien ja vähäisessä määrin myös viranomaisten – jakamat avoimet kertomukset siitä, mitä rasismi Suomessa on ja millaista on kohdata sitä kerta toisensa jälkeen. Ei jätetä tätä keskustelua tähän.  

Hartain toiveeni on, että sosiaalisessa mediassa leviäisi mahdollisiman paljon tarinoita, joiden kautta kävisi esiin, että kyse on isommasta ongelmasta kuin yksittäisen tytön herkästä luonteesta tai ihmisen ihon värisävystä. Niinpä haastan teidät kaikki jakamaan kokemuksianne hästägillä #rasismiesiin täällä, twitterissä, instassa, missä vain!  

Vaikeneminen voi olla kultaa, mutta ruskeaa se ei enää ainakaan ole.  

On ollut kiinnostavaa seurata hakutunnisteen alla käytäviä keskusteluja, semminkin kun ne ovat minulle näkyneet. Tänäänkin tuntuu, että vielä on paljon puhuttavaa ja näkyväksi tehtävää. Kipupisteistä suurin vaikuttaa olevan omien etuoikeuksien myöntäminen, ja sen, että ihkaoikeaa rasismia on. Suomessa. kyllä. Se kohdistuu yllättävän suoraan lapsiin.   

(Mistä tuli mieleen, että juttelin eilen äitini kanssa, joka sanoi, että sattuu ihan hirveästi, kun omista lapsista puhutaan rumasti ja heitä kohdellaan eri tavalla kuin muita. Niitä lapsia, joita hän enemmän kuin mitään kauan sitten toivoi. Että halveksutaan sitä kulttuuria ja uskontoa, joiden opettamisen eteen hän ja isäni ovat nähneet valtavasti vaivaa, jonka he ovat ajatelleet olevan yksinomaan hieno yksityisasia. Äitinä uskon tietäväni mistä hän puhuu, mutten halua sitä ajatella. #rasismiesiin)  

Siksi haluan haastaa teitä vielä kerran sanallistamaan täällä blogin kommenttikentässä, facebookissa (laittakaa asetus kaikille näkyväksi – mä tiedän, se on pelottavaa ja siitä todennäköisesti sataa ainakin pieni paskakikkare niskaan), twitterissä, instagramissa, että mitä se rasismi oikein on. Miltä se tuntuu. Ettei kellekään jää epäselväksi. Ettei kukaan voi väittää, ettei olisi kuullut sitä suoraan kokemuksen ytimestä. 

 Kiitos.