Pakollista mutta totta (tai kuinka minusta tuli kirjailija)
(Pics or stfu, n’est-ce pas?)
Mitenhän minä tämän nyt oikein muotoilisin. Että tämä menisi jakeluun. Siis minulle itselleni.
Näin toimii huono itsetunto. Kaksikymmentä seitsemän vuotta ja neljäkymmentä neljä Ruskeat tytöt -tekstiä myöhemmin se vieläkin ehdottaa, että ei minulla ole yhtään valmista tekstiä.
Tämä kaikki tuntuu ihan samalta kuin ennenkin. Pakolliselta, eikä yhtään aiempaa todemmalta.
Minä opin lukemaan ja kirjoittamaan neljävuotiaana. Ensimmäinen kirjani oli faxipaperille liimatut kiiltokuvat, joille kirjoitin puhekuplia. Sitten Pikku naisia räjäytti tajuntani, ja päätin tehdä siitä oman versioni. Avasin Atlaksen Yhdysvaltojen kohdalta, oikea etusormi osui St. Louisin kohdalle. (Se on muuten alle kolmentoista kilometrin päässä Fergusonista.)
Kirjoitin neljän tytön edesottamuksista mummin kirjoituskoneella, vailla päätä taikka häntää. Yhden sisaren nimi ainakin oli Monique, joka oli minun nimeni ala-asteen ranskantunneilla, ja yksi Alison, joksi minua kutsuttiin enkussa.
Kaikki antoivat minulle aina kyniä ja muistikirjoja syntymäpäivä- ja joululahjoiksi. Hevoskantisia, pinkkejä, glittersydämisiä muistikirjoja. Ja tässä me nyt olemme. Aina ei saa sitä mitä tilaa.
Törkeää lähestyvän jankuttamisen päätteeksi äiti ja aba ostivat minulle oman kirjoituskoneen. Olin varmaankin yksitoistavuotias. Olin lainannut Teija Niemen Bileet ja Steissin ties kuinka monta kertaa salaa kirjastosta, piilottanut patjan alle, haaveillut siitä, että pääsen vielä joskus sammumaan jonkun luokkakaverin sohvalle, ehkä jopa oksentamaan. Vielä tätä päivää ei ole tullut. Sain arestia, kun jäin vanhemmille kiinni hurjien teinidokaus-novellien kirjoittamisesta, vaikken ollut koskaan maistanut muuta kuin kiddush-viiniä shabatti-aterialla.
Sitten oli yläaste, ja lähetin tiedostavia novelleja ja seksikkäitä runoja Nuoren voiman arvosteltavaksi. Kai ne jotain ihan ystävällistä vastasivat, kun kerran jatkoin. Lukiossa seurustelin mielettömän hiphop-pojan kanssa ja teimme spoken wordia öisin Mankkaalla.
”When Adam’s on my body, the Atomns in my body…” ja sitä rataa!
Sitten kirjoitin lehtijuttuja. Sitten sain lapsen.
Niin toimii vanhemmuus. Sitä kadottaa itsensä kokonaan samalla kun luo jotain uutta. Sitä tuhoutuu, mutta samalla lakkaa pelkäämästä mitään, koska joutuu joka ikinen päivä kasvotusten kuolevaisuuden kanssa. Millään ei ole mitään väliä, joten yhtä kaikki voi sanoa asiat suoraan.
Alkaa ilmestyä lauseita.
”Sinä näytät nukkuessasi siltä, miltä isoisoäitisi näytti maatessaan kuolleena arkussa.”
”Minun to do -listallani on jälkeesi enää yksi asia, koska rakkaus tulee jos on tullakseen: haluan kirjoittaa kirjan.”
”Joku päivä vien sinut Pariisiin, Rue d’Amsterdam 35:een ja näytän sen turkoosin oven, jonka takana ja kuusi kerrosta ylempänä näin eräänä yönä unen pienestä, ruskeasilmäisestä tytöstä, joka halusi tulla syliini. Silloin tiesin, että minun on palattava Suomeen, jotta sinun elämäsi voisi alkaa ja sinä voisit muodostaa omat haaveesi.”
Pikkulapset ovat muuten parhaita toimeksiantajia, kriitikoita ja muusia, koska he eivät osaa lukea ja heillä on aina nälkä ja pissahätä ja peitto huonosti.
Ensi maanantaina me jätämme Ruskeat tytöt -esseekokoelmasta solmimani kustannussopimuksen kunniaksi Liisalta saadut läskiposkiset pionit vaasiin ihmettelemään, että mitä nuo kaksi nyt taas keksivät. No tietenkin jotain ihan hillitöntä: me pakkaamme mukaan Edenin ja läjän hellemekkoja ja suuntaamme kahdeksi viikoksi kohti läkähdyttävän kuumaa Marais’n kaupunginosaa.
Mukana on muistivihko, juuri oikeanpainoisia mustekyniä ja post it -lappuja, joiden kanssa aion asemoida itseni Place des Vosgesin aurinkoisimmalle penkille joka päivä neljäksi tunniksi. Seuraa siis blogitauko (ehkä heinäkuun puolivälin tienoille saakka) ja toivottavasti sisällysluettelo kirjalle (joka ilmestyy ehkä keväällä 2017).
Pakollista, mutta totta.
Au revoir!