Olisi niin paljon mitä kirjoittaa. Brexit. Pommi-iskut ympäri Lähi-itää. Perussuomalaisten romanimies. Case Jesse Williams vs. Justin Timberlake. Orlando. Feministinen puolue. Itis ja ramadan. Jhumpa Lahirin uusi kirja. Oma kirja.

Uskokaa pois, minua hävettää, etten pysty kuin tuijottamaan omaan napaani.

Koska kirjoittajiltakin särkyy joskus sydän. Ihan kokonaan. Niin pieniksi paloiksi, että hengittäminen tekee kipeää. Kirjoittajilta, bloggaajilta, aktivisteilta, vahvoilta ruskeilta tytöiltä särkyy sydän ihan niin kuin kaikilta muiltakin.

Joka päivä uskottelen itselleni, että jos vain aloitan, saan yhden lauseen paperille, niin se lähtee siitä, niin kuin aina. Jos vain saan yhden lauseen paperille, kirjoittamisen ilo tulee kyllä perässä, niin kuin aina.

Mutta ainoa mitä päädyn kirjoittamaan, ovat säälittävät, surulliset messenger-viestit, jossa pyydän armoa, lisää mahdollisuuksia, lisäaikaa, uutta sivua, tapaamista, puhelua, edes vielä yhden kerran.

Joka päivä uskottelen itselleni, että näin on parempi, näin on tarkoitettu. Jos vain saan yhden päivän taakseni, niin se lähtee siitä, niin kuin aina. Jos vain saan yhden nukutun yön, huomenna on parempi, niin kuin aina.

Mutta ainoa mikä tulee, on seuraava päivä katkonaisen yön jälkeen, ja samat keinot, joilla pitää itsensä kiireisenä: siivoaminen, urheileminen, lapsen asiat – äideiltä särkyy sydän ihan niin kuin kaikilta muiltakin – salarööki. Enää en edes itke. Fresh Prince of Bel Airin jaksot uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Koska me sovimme, että katsomme sen Nas-dokumentin yhdessä sitten joskus, minä välttelen sitä. Jos en katso sitä, ehkä hän tulee takaisin. Ja sitten katson sen kostoksi ja pelkään, että olen sinetöinyt kohtaloni. Ja sitten katson vielä perään Fresh Dressedin, Hoop Dreamsin ja Allen Iverson -dokumentin. Koska fuck you. Katson ihan koko yön ja seuraavan päivän. Ja kadun.

Tämä ei ole kirjoittajan blokki. Tyhjän paperin kauhu. Tämä on jotain paljon pahempaa: särkynyt sydän. Niin ironista, että se tapahtuu juuri nyt, eron kolmivuotispäivänä.

Ainoa asia, minkä osaan sanoa hyvällä omalla tunnolla, on se, että nykyisin osaan sanoa pikkuriikkisen paremmin, mitä haluan. En osaa pyytää apua vieläkään, mutta osaan näyttää epätäydellisen puoleni. En häpeä fyysistä olemustani, vaikka olen ihan erilainen kuin ennen.

Haluan uuden mahdollisuuden parisuhteeseen. Haluan uuden mahdollisuuden perheeseen. Haluan tavallista arkista kumppanuutta. En lahjoja. En kalliita treffejä. En hienoja temppuja. En kasuaaleja, yöllisiä tapaamisia.  Haluan olla minä niin, että siinä on myös joku toinen. Eikä kuka tahansa joku toinen, vaan hän. Ei kukaan muu kuin hän.

Jos voisin, valjastaisin jokaisen blogilukijani kirjoittamaan hänelle kirjeen, missä lukisi: Koko tarvitsee, arvostaa, rakastaa, kunnioittaa, ymmärtää, haluaa sinua enemmän kuin ketään koskaan milloinkaan aiemmin. Älä tee tätä virhettä.

Mutta se, mikä ei ole muuttunut, on taipumus vaipua katkeruuteen: mitä sillä on väliä, mitä minä olen itsestäni oppinut, jos sitä ei kukaan ota vastaan. Ketä varten minä oikein kasvan ihmisenä, jos se ei peilaudu kehenkään. Ketä varten minä oikein olen tämä rikkinäinen, kulunut, väsynyt, tyhmä minä.

Joka ikisen rakkauden jälkeen olen miettinyt tätä: miksi siihen pätee niin eri säännöt kuin ystävyyteen. Miksi rakkautta etsiessä pitää esittää täydellistä ja viileää ja kestohauskaa. Kääntäisinkö minä kaverille selän, jos hän torjuisi minut siksi, että ottaa koville tuntea. Jättäisinkö vastaamatta jos hänellä olisi huono päivä. Mutta rakkaudessa niin kuuluu tehdä, koska aina silloin, kun paska osuu lasiin, se pitää päästää vapaaksi.

Olen pahoillani, mutta en vain usko tuota. Tai siis, en todellakaan ole pahoillani. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka on läsnä vain silloin, kun menee hyvin. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka keskittyy vain pinnalliseen. Minä en tee mitään sellaisella rakkaudella, joka ei haasta minua olemaan parempi ihminen. Joka ei puhu, ei kerro, vaan olettaa ja menee mykkyrälle.

Viime viikolla juhlittiin pridea. Joka paikassa toitotettiin, että rakkaus on rakkautta. Juuri niin. Kukaan meistä ei valitse, kehen rakastuu, ketä haluaa rakastaa. Kukaan meistä ei koskaan rakasta itseään niin paljon, että olisi valmis pelkkään hyvään ja tasapaksuun. Aivan kuin ei ole oikeaa aikaa saada lapsia, ei ole oikeaa aikaa rakastua. Ei oikeaa määrää rahaa pankkitilillä. Ei oikeaa työtilannetta. Ei sellaista menneisyyttä, joka ei väistämättä vaikuttaisi tähän hetkeen. Ei sellaisia tulevaisuudenhaaveita, jotka eivät välttämättä vaikuttaisi tähän hetkeen. Rakkaus on maailman isoin kompromissi.

En toivo, että joku päivä nauran tälle postaukselle ja sen patetialle. Toivon, että nauran tälle hänen kanssaan.