Uskomatonta mutta totta: työstä olisi kiva saada rahaa!
Olen havainnut, että täysipäiväisesti kirjoittaminen on mahdotonta. Kukaan ei pysty kirjoittamaan kahdeksaa tuntia päivässä yhteen soittoon, väitän. Yleensä luen osan päivää, tai katson elokuvaa, tai juttelen äitini kanssa puhelimessa, mutta joskus olisi kiva päästä vähän tuulettumaan, samanhenkisten ihmisten ilmoille, pitämään vaikka jokin pieni puheenvuoro, keskustelemaan paneeliin. Tai kirjoittaa jostain ihan muusta.
Apuraha on minusta riittävä elämiseen, mutta eipäs nyt sentään liioitella: lisätienesti ei todellakaan olisi pahitteeksi. Kesäloma on edessä, futisleiri, kohta pitää hankkia polkupyörä ja Frozen-lenkkarit. En tainnut käydä koko viime vuonna elokuvissa. Enkä edes halua puhua Amazon-addiktiostani.
Aina ei ole ollut näin, mutta nykyään minuun otetaan yhteyttä ja minua pyydetään kirjoittamaan ja puhumaan. Lähes päivittäin inboxissa odottaa kysely, tiedustelu tai pyyntö. Freelance-toimittaja-Koko muutaman vuoden takaa olisi ollut aivan huuli pyöreänä, että miten minä olen näin pitkälle pötkinyt. Tuntuu hyvältä.
Mutta minä sanon ei. Sanon ei, ja se on vaikeaa, koska olen ylisuorittaja ja pelkään joka ikinen päivä, että kohta tämä kaikki loppuu ja minä joudun taivasalle. En haluaisi joutua sanomaan ei.
Sanon ei, en pelkästään siksi, että deadline on yleensä enintään kahden viikon tai muutaman päivän päästä, vaan erityisesti siksi, että juuri kellään ei ole aikomustakaan maksaa juuri mitään.
Minua on pyydetty pelkästään tämän vuoden, eli kahden kuukauden aikana kaksikymmentäyksi kertaa esiintymään tai kirjoittamaan täysin ilman korvausta. Minua on pyydetty noin tusinan verran kertoja esiintymään tai kirjoittamaan niin pientä korvausta vastaan, että tuntiliksakseni tulee jotain kolmen euron ja kympin väliltä. Minua on pyydetty yhden käden sormien verran esiintymään tai kirjoittamaan niin, että saan siitä omasta mielestäni kohtuullisen korvauksen.
Ehkä olen hitaampi kuin muut, en tiedä, koska puurran yleensä yksin. Ehkä vain minulla menee neljänkymmenenviiden minuutin mittaisen luennon valmistelemiseen pari työpäivää. Ehkä vain minä haluan olla varma siitä, etten tuhlaa kenenkään aikaa lätisemällä tyhjänpäiväisyyksiä.
Joskus minuun ottavat yhteyttä tuttavat, ja silloin sanon vähän asiasta ja elämäntilanteesta riippuen kyllä tai ei. Koska he ovat auttaneet minua monin eri tavoin, ja totta kai kavereita autetaan jos vain kyetään. Mutta suurin osa näistä tahoista on minulle täysin tuntemattomia arvokkaita oppilaitoksia, osa poliittisia organisaatioita, osa kaupallisia tahoja, osa isoja, kansainvälisiä järjestöjä. Joille lahjoitan jo rahaa liksastani. Erään tällaisen järjestön edustaja kirjoitti minulle jokin aika sitten näin:
”Emme valitettavasti voi maksaa kirjoituksesta — Mutta saisit kiitosta ja kunniaa ja hyvän mielen.”
Kuuntele, sillä sanon tämän vain kerran ja ihan suoraan. Minä ymmärrän kyllä, kaikilla on nyt tiukkaa, ja hallitus on tässä se puu, jota kuuluu haukkua. Haista huilu, hallitus. Mutta minä en tarvitse kiitosta enkä kunniaa enkä hyvää mieltä. En tarvitse työkokemusta enkä portfoliota. Itse asiassa, portfolioni on niin vitun paksu, ettei minulla ole paikkaa, missä säilyttää sitä. Itse asiassa, joku voisi laskea kuinka paljon minulla menee apurahalla maksettua aikaa siihen, että vastailen näihin viesteihin mahdollisimman kohteliaasti, koska ylisuorittaja minussa pelkää kuollakseen, että jos sanon suoraan, en enää koskaan saa töitä. Mutta minä en tarvitse sitä, että minusta pidetään.
Minä tarvitsen rahaa, jotta voin ostaa ruokaa, jotten kuole nälkään. Lisäksi, tehdystä työstä kuuluu maksaa korvaus. Siitä on säädetty YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 23. artiklassa.
Minä olen kolmikymppinen aikuinen, koulutettu nainen, en tet-harjoittelija, ja lisäksi yksi alani harvoista asiantuntijoista tässä maassa. Joka kerta kun kirjoitan ja tulen julkisuuteen, laitan alttiiksi hyvinvointini ja turvallisuuteni.
Sen on oltava jonkin arvoista.