Tyyliraunio hiekkalaatikolla

Näin synkkänä marraskuisena iltana juolahti jostain syystä mieleeni viime kesän yksi harvinaisista todella lämpimistä päivistä. Laitoin Tyttären rattaisiin, hellehatun kuulan suojaksi ja sitten mentiin. Omaa vaatetustani en kovin pitkälle ajatellut, olinmmehan menossa vain leikkipuistoon. Olisi ehkä pitänyt. 

Puistoon saavuttuamme nostin likan hiekkalaatikolla ja läsäytin oman ruhoni lämpimälle puureunukselle. Katselin muksun touhuja ja muita äitejä. Eräs mammoista kiinnitti erityisesti huomioni. Tukka oli hyvin, raybanit kiiltelivät auringossa, tahroista vapaa desigualin mekko hulmusi keveässä kesätuulessa. Jotenkin sen lapsikin tuntui äkkiä syövän hiekkaa jotenkin elegantimmin. 

Katsoin itseäni. Mustat uskolliset raskausverkkarini olivat jo aikaa sitten muuttuneet mustiksi, uskollisiksi kotiäitiverkkareiksi. Haaruksiin oli näemmä ilmaantunut pari pientä reikää. T-paitani oli jotakuinkin puhdas, mutta sekin aikaa nähnyt. Aurinkolasit olivat jääneet kotiin ja mietin, olikohan ripsissäni vielä eilistä väriä. Tukkaa ei ainakaan tänään oltu pesty. Kainalot saivat aamulla uutta puhtia vauvan puhdistuspyyhkeistä. 

Miten sitä voikaan tuntea itsensä täydeksi nuhjakkeeksi -hiekkalaatikolla? Noh. Verkkarit ovat yhä käytössä, mutta yhä tiiviimmin vain kotioloissa. 

Jotain hyvää tässä saamarin pimeässä vuodenajassa siis on. Siellä hiekkalaatikolla kaikki näyttävät tasapuolisen ankeilta. Jos ensi kesänä tsemppaisi sitten hiekkis-catwalkilla…