Kun kello soi 5.25

Onko jo aamu? Miksi radio on päällä? Olenko mä hereillä?

Siinäpä aamun ensimmäiset ajatuksentapaiset, kun kelloradio pläjähti päälle kello 5.25. 

Siinä on ihan oma tunnelmansa, kun on noinkin aikaisin itsekseen hereillä.

Mies kääntää vieressä kylkeä, tyttären huone on hiljainen. Itse hipsuttaa niin hiljaa kuin kykenee tekemään aamupalaa.

Miten kova ääni kuuluukaan vedenkeittimestä ja jääkaapista, aargh! Onko leipäpussin pakko rapista noin lujaa? Kehtaanko raapsuttaa jogurtinloput lasin pohjalta, kun siitä kuuluu näin kova kilinä?

Naama puhtaaksi. Hampaat puhtaaksi. Miten saa piilolinssit päähän, kun silmätkään eivät ole kokonaan auki?

Pimeää. Eihän se kaakattaen laulava leluankka vain ole missään tielläni? Sen jos potkaisen laulamaan, herää koko talo!

Ovesta pitäisi päästä ulos kello kuusi. Henkarit ne vasta kolisevatkin kovaa, mutta takki on saatava päälle. Ovi auki ihan h-i-l-j-a-a.  Ja ovi kiinni ihan h-i-l-j-a-a.

Sinne ne jäivät rakkaat nukkumaan. Heidän rutiininsa aamupuuroineen, puistoineen, lounaineen ja päiväunineen ovat vasta alkamassa parin tunnin päästä.

Minä kipitän bussiin, kähisen huomenet kuskille.

Ja huomenna uudestaan.

– Hoo